This Freakshow is the best in town this Freakshow is the worst around.
Laulu tuntuu tulevan jostain kaukaa, maan alta tai vuosisatojen takaa. Ääni on hyvin outo ja epätodellinen, hyvin kiehtova ja vangitseva.
Moni mies osaa laulaa falsetissa, mutta ei tällä tavalla - raa'asti, venyttäen, vinguttaen.
Huomio kiinnittyy paitsi miehen lauluääneen myös sanoituksiin. Ne kertovat murhaajista, kulkureista, ilotytöistä, sutenööreistä, raajarikoista, merimiehistä. Ne ovat verisiä ja julmia, mutta myös kummalla tavalla kauniita.
Tätä ennen katse on kylläkin kiinnittynyt miehen olemukseen. Hän seisoo kumarassa kuin piirretyn elokuvan kyttyräselkä ja soittaa hanuria. Hän on maalannut kasvonsa valkoisiksi ja suun ympäristönsä punaiseksi.
Samanlaisessa maalissa ovat myös kaksi muuta lavalla olevaa soittajaa, uneliaasti instrumenttiinsa nojaava pystybasisti ja virnuileva pulska rumpali.
Tästä artikkelista se alkoi. Satunnainen Hesarin selailu vei mennessään. Puolitutun tytön houkuttelin mukaan ja jäimme molemmat koukkuun, koukkuun, jota muut eivät ymmärrä.
Me menimme Savoyhin 2003, me menimme Ratikkahalleille 2008 ja menemme taas, nyt kun on taas mahdollisuus.
Kun istuu pimeässä, kuulee oudot sanat, jotka vajavainen kielitaito kääntää kauniinrumiksi mielessä. Saha soi ja lumoava ääni maalaa kuvia, kohtaloita tarkasteltavaksi.
Tarinat ovat rujoja, täynnä inhottavuuksia. Kauhuelokuvat eivät vedä niille vertoja, ne ovat liian totta ollakseen viihdettä. Ja silti ovat sitä. Groteskit tarinat liikuttavat. Niiden imu on uskomaton. Vaikka vatsaa vääntää, on pakko seurata. Joskus yleisön joukosta, silloin kun ala-arvoinen vitsi saa suurimmat naurut, saattaa kuulua kysymys; onko tämä hauskaa?
Me kuuntelemme ja nautimme pimeydestä; näitä ei pitäisi kuunnella, tästä ei pitäisi pitää. Pimeys kätkee ja yhdistää; me olemme kaltaistemme parissa, täällä emme ole kummajaisia, joita outo musiikki kiehtoo, täällä olemme osa massaa.
Mieli karkaa muualle, se kulkee muiden kertojien mukaan. Löytää Sinuhen rakkat kadut, Kiekkomaailman, omamme vääristymän. Se kertoo niistä lukuisista kirjoista, joissa kuvattiin jengejä, huumeita, huoria ja väkivaltaa.
Maailmasta löytyy samat perusjuonet, samat kaupungit, samat kohtalot. Me vain ehkä kuvittelemme ne niin ainutlaatuisiksi, silloin kun ne koskettavat meitä, ajattelematta, että ne on jo niin monesti koettu. Uusintoja vain, vanhoja juonen lämmityksiä kertakerran jälkeen ja aina me suhtaudumme niihin, kuin kerta olisi, ei ehkä ensimmäinen, vaan erityinen.
Kuvat: Tigerlillies.com
Aika muuntaa niin paljon; se mikä tänään on normi oli eilen jotain muuta. Ennen oli toisin ja me emme sitä aina muista. Jossain muualla on edelleen toisin. Toisilla on vieläkin toisin. Omista lähtökohdistamme me tätä maailmaa katsomme.
Shockheaded Peter oli minulle periaatteessa tuttu satu, mutta you tube sai minut toivomaan, etten olisi siihen tässäkään määrin tutustunut. Aikuisten koettelemukset on helpompi hyväksyä. On niin helpompi antaa mielensä laukata friikkien matkassa, kuin ajatella, millainen lapsuus voikaan olla.
Näin kauheita saksalaiset kauhuromanttiset sadut oikeasti olivat ennen kuin Hollywood ne pilasi!
"Me emme ole viihdyttäjiä. Sirkusesityksemme toki on hyvää viihdettä, mutta se on sitä siinä mielessä kuin freak show voi olla viihdettä. Minusta meissä on jotain samaa kuin nyrkkeilyotteluissa tai jalkapallossa: se, mitä katsoja näkee, on kiistatta kiehtovaa, mutta hän ei ole varma, mikä häntä siinä oikein kiehtoo."
Lainaukset:Hanna Harju HS 3.8.2003
Tekstit
