maanantai 30. elokuuta 2010

Lupauksia


Vuoden vaihde on talvella, oikeasti. Minulla se oikea vuoden vaihtuminen, uuden aloitus, on syksyisin, kun koulut ovat alkaneet.
Joten tänä muutoksen aikana lupaan pyhästi aktivoitua kokkaamisten suhteen. Kaikki tekosyyt ovat käytetty ja olen lopen kyllästynyt lusmuiluuni.


Nyt siis palaan hellan ääreen, aloitan taas yhden mielenkiintoisen työväen opiston kurssin, jumppaan vedessä ja haaveilen tapahtuma rikkaasta syksystä. 

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Liekeistä


Maaniseva rumpuja takova mies.
Ja toinen joka lauloi, kuin olisi kaapattu jostain aikain takaa.
Ei se sen enempää vaatinut.
Se iski johonkin hermoon.
Etenkin ne rummut.
Myöhemmin Wikipedia kertoi, että tyyli suuntana olisi punk.
Onkohan minulla ikäkriisi, kun punk on alkanut iskemään?


Black Magic Six

lauantai 28. elokuuta 2010

Lutakko liekeissä

Ilta venähti entisen työkaverin luona juorutessa, mutta aamu oli täynnä energiaa. Ikkunoista avautui huikea maisema ja lehdestä aikaa sitten repäisty resepti oli toteutusvuorossa.
 Muiden keittiöissä häärääminen on vapauttavaa, se tekee tavanomaisesta leipomisesta seikkailun, kun saa metsästää jokaista kauhaa ja kapustaa.


Päivän muu ohjelma on musiikkia, musiikkia ja musiikkia. Ja tietenkin loistavaa seuraa.


Nämä haluan kuulla;

LAVA I (ulko)

13:00-14:00 JARKKO MARTIKAINEN
15:00-16:00 SAMULI PUTRO
17:00-18:00 TIMO RAUTIAINEN

22:45-23:45 MOKOMA

LAVA II (piha)

21:45-22:45 LAPKO





Lutakko on paras paikka pukeutua pöhkösti, sillä siellä on minimaaliset mahdollisuudet törmätä tuttuihin ja lisäksi siellä on ihastuttavan hämyisää. Noita viimekertaisia meikkejä tahi naaman vääntelyitä ei nyt päivänvalossa ulkosalla kehtaa toistaa, mutta odottakaahan taas kun illat pimenevät ja ihminen koettaa taas karkoittaa arkea maalaamalla naamansa peljästyttäväksi.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Suunnitelmissa


Soittojuomalat ja vastaavat ovat tuokioksi menettäneet lumonsa. Se voi olla tämä ikä, meillä kaikilla. On tullut nähtyä yöelämä, on tullut todettua, ettei siellä mikään suuresti muutu, vaikka tuokioksi vetäytyisikin syrjään.


Me suunnittelemme muuta. Ei mitään pikaista visiittiä pubiin, ei yökerhon kallishintaista kimallusta. Me suunnittelemme rauhallisempaa aikaa, kunnon irtiottoa arjesta.


Aiomme pakata mukaamme hyvää ruokaa, luettavaa ja reippailuvaatteet. Jahka tämä syksy tästä nyt hivenen etenee.


Me selaamme jo kalentereita, etsimme kaikille sopivaa viikonloppua.


Me menemme maalle, mökille, saareen, Saimaalle. Nyt tekisi mieli pikakelata koko ihana elokuu vaugdilla ohi ja sännätä suoraan syyskuuhun ja matkaan.

tiistai 24. elokuuta 2010

Kajakin kapean vesille työnsin


En ole melonut ikuisuuksiin. Luulin, etten enää perustaisi melomisesta, sillä tavoin kuin joskus, mutta olin väärässä. Melominen oli mahtavaa, se rauhallinen eteneminen, vedentasosta maailman tarkastelu, hiljaisuus siinä oli enemmän kuin riittämiin syitä pitää melomisesta.


Elokuinen päivä oli lämmin ja tyyni. Seutu vaikutti hiljaiselta, veneilijät olivat poistuneet, muutamilla mökeilä oli väkeä, muuten koko tienoo oli rauhaisa.


Alkuun olin kömpelö, hain tuttua liikerataa, tasapainoa, rytmiä.
Ja kun sain melomisen sujumaan hyvin oli vuorossa kameran yhdistäminen kuvioon.


Halusin ikuistaa syyskesän sävyt, vuosia sitten hylätyn majavanpadon, kalliot, veden leikin, tunnelman.


Onneksi en ollut ainoa kuvaava meloja, vaan saatoin pysähdellä hyvällä omallatunnolla räpsimään kuvia.


Viikonloput kuluvat sukkelaan, milloin missäkin mökillä. En halua uskoa syksyn jo alkaneen, en vaikka koulut jo alkoivat, kesäloma on pidetty loppuun ja aamuisin ilmassa on ripaus syksyä. Haluan tämän kesän vielä jatkuvan. Vielä olisi paikkoja käymättä, ihmisiä tapaamatta.





Pitihän sitä kokeilla kaatumistakin, kun vesi oli lämmintä. Harmillisesti kamerasta loppui akku juuri väärällä hetkellä ja veden alta ikuistui vain yksi kuva.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Mustaa samettia


Elokuun yöt houkuttavat valvomaan. Mustat pehmeät yöt, tuokiot ennen syksyn kirpeyttä, niissä on taikaa.
Elokuisina iltoina kuuluisi valvoa liian myöhään, katsoa mustuutta. Jakaa salaisuuksia, hupsutella.
Elokuisina öinä voisi valvoa parvekkeella aamuun, uskoutuen toiselle. Elokuisina öinä voisi katsoa huikaisevaa tähtitaivasta kaukana katuvaloista. Elokuisina öinä voisi tanssia jalkansa tunnottomiksi.
Mikä ihme sai minut jo pitämään kaiken loman? Elokuu kutsuu minua ja joudun sulkemaan korvani kaikelta muulta, kuin Nukku-Matin kaukaiselta huhuilulta. Malttaisinko ensi kesänä varata muutaman lomapäivän aivan loppukesään päästäkseni hyvällä omallatunnolla nauttimaan samettisista öistä?

tiistai 17. elokuuta 2010

Ei se oo paha...



Maanjäristyksen seurauksena syntyneet kalliot ja luolat sijaitsevat Joutsantien varressa, noin 17 kilometrin päässä keskustasta. Luolien kallioperä on vanhaa peruskallioaluetta. Jääkausi muovasi kallioista luolaston, jossa läheisen kylän ihmiset asuivat piilossa viholliselta Ison Vihan aikana 1713 - 1721.
Kangasniemi 


Kuuntelin Hesarin takaa pöydässä käytävää keskustelua.


Keskusteli eli ja polveili enkä ole varma missä vaiheessa ryhdyin salakuuntelijaksi, herkistin korvani kuuntelemaan, enkä vain kuulemaan.


 Joukko aikuisia, siistejä jakkupukuleidejä keskusteli keskenään kesän jälkeisestä janosta, janosta, joka iskee joka päivä. Ratkaisu janoon löytyy jääkaapista, jossa aina on viileää janon viejää, koska sitä on kotona laatikko kaupalla.


Ei se oo ongelma, jos siitä pystyy puhumaan. Ei se oo ongelma, jos siitä pystyy vitsailemaan.



Keskustelussa vilisi viittauksia niihin reppanoihin, joiden jano esti työnteon tai oli kolmatta kuukautta päällä pahana, putkena. Semmoiseen leidit eivät kohdallaan uskoneet.


...Minä katsoin heihin ja he katsoivat pulloon löytäen sieltä tulevaisuutensa. Heille ikuinen jano ei enää ollut leikkiä. Heiltä se oli vienyt työt, asunnot, ihmissuhteet, kaiken muun kuin janon. Heille jano oli yölliset herätyskellon pirahdukset, heräämiset huikalle, että olisivat aina huikan päässä krapulasta. Heille jano oli ruokajonoja, näpistelyjä, lainaamista....


Ei se oo paha, jos on jano. Ei se oo paha, jos menee juoma tai pari illassa. Ei se oo paha.


Se vain iski kipeään kohtaa, osui pahasti. Viikonlopun keskustelu, sen herättämät muistot, se varmaan sai aikaan sen, että se oli niin paha. Voiko alkoholistin läheinen koskaan toipua? Vai onko entinenkin alkoholistin läheinen aina läheinen, aina vereslihalla, valmiina ärsyyntymään?


Asiat eivät märehtimällä parane, joten valikoin musiikkia leivonnan taustalle ja hoilaan isosedän kanssa kuinka tippa ei tapa ja kuinka jokainen Horsma kuihtuu lailla lupauksen.


lauantai 14. elokuuta 2010

Satoa


Vanhoja kuvia palstan tämän vuoden sadosta.




Pavut ja herneet eivät onnistuneet tänä vuonna toivotulla tapaa; sokeriherne päätyi joko fasaanien ruoaksi tai oli muuten vain haastava, pavut jäivät kitukasvuisiksi. Onneksi palstakumppanin istuttama silpoydinherne sentään tuotti satoa, silloin kun kumpainenkin olimme reissunpäällä.


torstai 12. elokuuta 2010

Tapahtumaköyhää elämää lykätty toistaiseksi


Taas sain mahdollisuuden mennä oppimaan uutta, uusiin tehtäviin. Taas saan sujahtaa uuteen porukkaan, uusiin tehtäviin. Tavallaan se on mukavaa ja tavallaan taas. Juurihan palasin lomalta, juurihan päätin aloittaa tylsän arjen. Ikävystyä, pitää asiat tuokion muuttumattomina. Juuri näin päätin. Ja sitten aukeni taasen tilaisuus, jolle ei oikein voinut sanoa kuin juu.


Illalla muksu tuli kotiin kukkia keräämästä. Teimme kanapastaa hänen reseptillään. Siinä keskustelun lomassa sanoin taas ne niin tutut sanat; joutunut sairaalaan, asioita tutkitaan. Nimet ja sairaalat muuttuvat, sanojen hillitön paino, taustalla piilevä huoli, ei.

Mistä tahansa voi tulla normaalia. Se käy yllättävän nopsaan. Pahinta on, että se vaikuttaa moneen. Me puhumme kuolemasta, me puhumme sairaaloista ja siltikään emme. Jutut menevät tuttuja uomiaan, maailmoja syleilevät pohdinnat ja keskustelut odottanevat aikaansa. Se mikä meille on normaalia, ei ehkä ole normaalia muille. Joskus huomaa, että puhuu asioista, joista ei pitäisi puhua, sanoo sanoja, joita ei ole tapana lausua.


Nyt en haluaisi mennä uuteen paikkaan, en hymyillä uusille ihmisille, en antaa hyvää kuvaa itsestäni, en omaksua uutta tietoa. Ei se siitä ole, että kuuli uutisia, siinä on muutakin. Siinä on muistojen paino, siinä on asioita, jotka eivät juuri tähän liity, mutta yhdessä ne ovat suuria.

Haluaisin vain mennä hyppimään pimeään saliin. Kuunnella musiikkia, joka täräyttää ajatukset hetkeksi pellolle. Nauraa suu korvissa hullunnaurua solistille, joka sylkee vedet katsojien niskaan. Haluan endorfiinihumalan, haluan todellisuuspaon, haluan nukkua yön näkemättä unia, joiden jälkeen herään hymy huulillani todellisuuteen.


Kun asioita tarkastelee vakavammin, voinee vain todeta, että tämä nyt vain taitaa olla yliherkkä kuunvaihe, johon nyt vain sattui osumaan asioita. Pian asiat saanevat oikeat mittasuhteensa ja hymähdän draamailulleni.

Aikamatka muistoihin


9-10.8 2005
Hiostava, tukala ilma, pääkipua kokopäivä. Jomottavaa, pistävää, vihlovaa, hulluksi tekevää kipua, niin kuin nykyisin liian usein ennen ukkosta.
Vaatteet ahdistivat, olivat tukalat ja epämukavat. Hiki valui kasvoilla, kaulalla, koko keho tuntui peittyvän nihkeään kosteuteen.
Ahersin liian pitkää päivää liian olemattomien unien jälkeen. Päivä kului verkkaan, tunnit matelivat, jopa minuutit tuntuivat kestävän iäisyyden. Toinen päivä loman jälkeen töissä ja olin jo valmis kirkumaan turhautumisesta.

Työpisteeni tuuletin puhalsi niskan jumiin, muuta apua siitä ei tuntunut olevan. Linkkasin kipeällä polvella ympäri työpaikkaani, mulkoillen äkeänä tyhjää aluetta, ei ketään kelle kiukutella, kun kerrankin olisi oikeassa vireessä. Olisin niin halunnut kirkua turhautumiseni, nihkeän tukalan oloni ja kaiken muun takia jollekin tai vain paeta paikalta. Mutta velvollisuus ennen muuta, niinpä jatkoin surkean palkkani tienaamista naama miljoonalla mutrulla.

Ennen seitsemää taivas repeää, vettä sataa kaatamalla. Näen kuinka valtaisat pisarat tanssivat asfaltilla saaden tiet tulvimaan. Hillittömänä valuva taivas heikentää näkyvyyden olemattomaksi. Ilma viilenee. Pään jomotus alkaa pikkuisen helpottaa, on helpompi hengittää, olla.

Ja sitten se tapahtuu, suihkua koko päivän haikaillut mieleni saa mitä oli kaivannut, minun on lähdettävä ulos. Heppoiseen, rikkinäiseen sadetakkiin verhoutuneena lähden kaatosateeseen. Vesi hakkaa takin huppua hillittömällä raivolla. Salamat risteilevät sinisinä pääni päällä. Muut äänet hukkuvat ukkosen kumuun. Vaikka kuinka koetin piilotella takkini alla, on se turhaa, vesi löytää tiensä kaikkialle. Kaikki vaatteeni kastuvat, jopa sadetakin suojaamat. Vesi tunkee sisään kaula-aukosta, valuu rintojeni välistä alas kastellen vatsani. Puseroni kastuu, housut liimautuvat märkinä jalkojeni ympärille, kengät lotisevat joka askelella. Tämä ei kuulu työtehtäviini, auttaa jotakuta ohjeisiin perehtymätöntä urpoparkaa kaatosateessa, olen vain niin typerän kiltti. Avustan miestä joka ehdoin tahdoin oli itsensä kiipeliin saattanut, saan vaivan palkaksi hätäisesti mutistun kiitoksen ja sitten mies livistää paikalta.

Sade vain yltyy pyrkiessäni takaisin sisälle. Tie lainehtii. Vesi yltää ensin nilkkoihin ja sitten aina vain ylemmäs. Tunnen virran imun, tieni on muuttunut matalaksi joeksi jonka keskellä tarvon, kiirehtimättä, mitäpä sitä enää siinä vaiheessa hoppuilemaan kun on jo litimärkä.

Seuraavana päivänä olen taas takaisin maalla, myrskyn keskellä kuuntelemassa uutisia juuri sattuneesta kopteri turmasta. Olo rakkaiden keskellä on euforinen, vaikka maalle pääseminen vaati taas yöunista tinkimistä, tuntikausien matkaamista busseilla. Maalla, sukuni keskellä on hyvä, vaikka ulkona vaahtopäät vain kasvavat kasvamistaan. Aamusta saakka raivonnut myrsky (ja muut seikat) on estänyt verkkojen noston, nyt saavuttuani miehet päättävät lähteä uhmaamaan aaltoja ja tuulta. He lähtevät myräkkään oransseissa veneliiveissä, sadevaatteet päällään.

Pieni vene, pieni moottori ja iso myrsky, olen huolissani. Jään rannalle pikkuisen ja isoäidin kanssa huolehtimaan kaikista mahdollisista onnettomuuksista jotka miehiä saattaisi myrskyävän veden keskellä kohdata. Satunnaiset voimakkaat sadekuurot ja raju tuuli tekevät ulkona seisoskelusta huonon vaihtoehdon. Sisällä kaivan kiikarit esiin ja etsin suuren veden keskeltä pienen veneemme ja sen kaksi kirkkaan oranssiin sonnustautunutta matkustajaa. Selostan muille rauhallisen kuuloisesti miesten matkaa, koettaen saada selostukseni kuulostamaan luottamusta herättävältä. Pelko kuristaa kurkkuani. Rakkaani vesillä ja minä maissa. Mitä voisin tehdä jos heidän veneensä kaatuisi, tuolla kaukana lähimmistä saarista. Tunnen olevani hyödytön, jatkan selostustani kuin selostaisin tavanomaista verkoilla käyntiä. Yritän saada ääneeni lämpöä ja luottamusta. Miehet saavat verkot ylös vedestä vaikka vene keikkuukin aalloilla kuin lastu. Pelkoni alkaa kutistua, pahin on ohitse.

Pienen veneen kokka käännetään kohta kotirantaa ja minä jatkan heidän seuraamistaan silmä tarkkana, taikauskoisen varmana ettei heille saattaisi mitään tapahtua, kunhan vain kokoajan, silmää räpäyttämättä, heitä valvoisin. Veneen tullessa aivan likelle rantaa ryntään piilottamaan kiikarit takaisin paikalleen, enhän toki halua jäädä kiinni moisesta, aivan kuin en luottaisi miesten kykyyn selvitä tuommoisesta myräkästä ehjin nahoin. Ja sitten säntään vastaanottamaan venettä. Aallot ohjailevat venettä, pieni moottori ja kapea rantautumispaikka antavat haastetta yllinkyllin. Hyppään rantaveteen ollakseni avuksi, kahden viimekesän vaikutuksesta rannasta on tullut jyrkkä ja hankala liikkua. Aallot kuohuvat jalkojeni ympärillä ja kenkäni, nuo söpöt läpykäs parat eivät välitä vedestä. Koko kesän olen hyppinyt veteen sandaalit jalassa ja nyt tänä kirottuna kertana olin napannut väärät kengät jalkaan. Mutta pääasia on, että vene on saatu rantaan ja miehet hengissä myrskyävän veden keskeltä pois, kengät kerkiää kuivata myöhemminkin, jos niitä enää kannattaa.


Onko se tämä ikä, kun kaikesta tuntuu olevan ikuisuuden kestävä silmänräpäys?

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Sonin myräkkä





Apollo-lava, se suurempi, kärsi pienempiä vahinkoja tuulessa, mutta sekin vaati kunnostusta. Ainoa näyttävämpi korjaus sivu- ja taustakankaiden lisäksi oli yhden sähköjohdon vetäminen lavalta äänikoppiin. Se olisi ollut vinkeä nähdä ylhäältä lavalta käsin; miten ihmismassa hitaasti jakautuu paljastaen keltaiset viivat.



 Kisa johtokorokkeesta oli kova; sen päällä seistessä ei tarvinnut kylmettää varpaitaan kylmässä mutavellissä.


Bruce Dickinson tuli jutustelemaan yleisölle, toisin kuin mököttävät mötikät. Mötley Crüe tyytyi perumaan keikkansa ja olemaan piilossa faneiltaan. Täytyy sanoa, etten ymmärrä Iron Maidenin faneja, joista osasta oli hupaisaa nähdä surullisia ja kyynelehtiviä Mötikkäfaneja, ei kai kenestäkään voi aivan oikeasti olla hupaisaa seurata toisten pettymystä?



Cyberin teltta oli yksi harvoja, jotka säästyivät vaurioitta ja löytyipä sieltä kuivia vaatteitakin aivan festareiden loppuun saakka. Jotkut vain osaavat festarikojujen pystyttämisen ja keksivät jopa jostain pitkospuut mutaa vastaan.


Myräkän jäljiltä vessojen luona oli huomattavasti enemmän vettä.


Alice esiintyi aika riisutulla lavalla, mutta se vain antoi esitykseen oman säväyksen. Oikeat esiintyjät kykenevät esiintymään vaikka missä, heille se ei ole kulisseista kiinni.