keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Sonisphere


Meillä on liput kahdelle päivälle.
Meillä on intoa.
Meillä on laukku pakattuna.
Meillä ei ole kyytiä.
Meillä ei ole majapaikkaa.
Minulla alkaa olla asian suhteen stressi.


Eli jos haluat pelastaa kaksi seikkailijatarta pulasta, niin vinkkaa ;)


Negative 16.4.2010, Nosturi

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Aamukaffella


 Meillä on tapana työporukalla käydä kerranpari kesään Kauppatorilla aamusumpeilla.
 Olin odottanut torikahveja innolla; kahvit ulkosalla käynnistävät päivän leppoisasti.


Töissä on tällä hetkellä rauhaisaa olla, poissa on alituinen päänvaiva remonteista, pakkaamisista, aikatauluista, kyydeistä ja sen semmoisista.


Kotona taasen kaahotan kuin päätön kana, huseeraan sitä ja tätä. Tartun toimeen ja jätän kesken, palatakseni taas kohta uudelleen.Kyllä tämä tästä, jahka saan kimpoiltua vielä aavistuksen eestaas, lupaan ottaa viimeistään viikonloppuna rennommin.










Puoliperävaunu putosi rekan vetopöydältä pyörätiellä ajannen naisen päälle Kauppatorilla.

Pyöräilijä loukkaantui kaatuneen perävaunun alle Helsingin Kauppatorilla tiistaina aamulla puoli kahdeksan aikaan.
Onnettomuus tapahtui, kun kuorma-auton perävaunu irtosi ja putosi pyörätielle toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Auto oli ajamassa Pohjoisesplanadilta kohti Katajanokkaa.
Päivystävän komisarion mukaan pyöräilijä sai iskun päähänsä. Hänet vietiin sairaalaan tajuissaan mutta iskusta sekavana.
Poliisi tutkii onnettomuutta. 

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Urakointia

Jonkin aikaa olen tuuminut, että voisin hyvin taltioida kaiken moiset ihmepuuhasteluni ja sitten jälkikäteen henkseleitä paukutellen todeta, että osasinpas minäkin.

Joskus on vain päiviä, jolloin kaikki tuntuu vastustavan. Tai ei päivässä sinällään ollut liiemmälti valittamista, mutta se paljasti asioita, jotka eivät mieltä ilahduttaneet.



Ensimmäisenä tutkiskelin pihamaan porttia, jonka uudet laudat hohtavat vastamaalattua mustuuttaan ja odottavat vain loppuasennusta. Portin vanhat laudat pysyvät kasassa lähinnä lukuisten maalikerrosten avulla, puu itsessään on läpilahoa. Vanhojen lautojen irrottaminen ei liene haastavaa, mutta niiden kiinnitykseen käytettyjen ruuvien irti saaminen metallisesta kehikosta lienee suurempi urakka, kiitos paksun maalikerroksen joka kätkee ne alleen.



Lakkabensiinillä tai vastaavalla sekin ratkeaa, ei siis hätää. Hätä iski vasta siinä vaiheessa kun tajusin aidanlautojen, niiden joiden varassa portti kököttää olevan myös mätä. Koska aidat ja portit kuuluvat taloyhtiölle tarjoaa se välineet niiden ehjäämiseen, tänä vuonna vain taloyhtiö ei tilannut uusia aitalautoja.



Hallituksemme puheenjohtaja alkaa olla tottunut siihen, että käyn rimputtamassa ovikelloa milloin minkäkin syyn takia ja nyt tilaukseen siis menee aitalaudat. Täytynee vielä käydä kurkkaamassa maalitilanne, niin ei tarvitse sitten jälkikäteen pyydellä maaleja aitaan.



Päätin lykätä porttiurakkaa loman jälkeiseen aikaan ja urakoida vain oven kuntoon. Pikainen paikkamaalaus ei saanut ulko-oveamme hohtamaan kauniina ja naapurin maalattua omansa hohtavan kauniiksi iski minulle tarve saattaa oma läikikäs oveni samaan kuosiin.



Ulko-oven maalausurakan piti olla nopea ja helposti suoritettu. Suunnitelmana oli hioa maalipinnan ilmakuplat pois ja maalata oven seutu uudelleen pitsan kypsyessä uunissa.

Valmistauduin suorittamaan urakan ottamalla avukseni Lindan, satasen hiekkapaperia ja talttapääruuvimeisselin. Hinkutimme siis maalipinnan ilmakuplat pois, ruuvailimme kaikki oven härpäkkeet irti ja nappasimme pitsan pois uunista. Kun Linda on mukana, niin maalaamiseen ei mene kuin hetki. Siis jos pääsee maalaamaan.



Ensimmäiset vedot näyttivät hyviltä. Linda vain tuijotti seinää, kuulosteli. Hän sanoi, että sutimisesta kuului vääränlainen ääni. Kuulostelin fiksuna, pää kallellaan ja koetin kuulla äänen. En tiedä hoksasinko miltä se kuulosti, kun pohja on puusta irti, mutta näin lopputuloksen; pois hinkatut kuplat palasivat.


Lindan tuomio oli tyly, saadakseni kauniin, kuplattoman oven, olisi koko puualue hiottava paljaaksi, pohjattava uudelleen ja sitten maalattava. En voi kuvata ärsyynnyksen astetta; ovi kammottavaksi, läikikkääksi hiottu, paikoin vanhaa maalia, paikoin päällä uutta ruuvinreiät irvistellen se oli kammottava näky. Päässäni vilistivät kalenterin sivut huumaavaa vauhtia; loppukesän ohjelma on tiivistahtinen, lisäksi on palsta ja piha ja muut velvoitteet.



Mitä siinä muuta voi, kuin todeta, että antaa maalin kuivua ennen hiomisurakkaa ja painua sisälle mutustamaan pitsaa. Hyvä ruoka - parempi mieli ei tällä erää toteutunut, kuppaisen näköinen ulko-ovi harmitti niin, että yöllä se tunkeutui uniin raskaana ja velvoittavana. Miksi sen piti juurikin olla ulko-ovi, se joka näkyy kaikille naapureille ja ohikulkijoille. Miksei se voinut olla jotain muuta, jossain muualla, että sen olisi voinut jättää kesken kauemmaksi aikaa?


Nyt siis hylkään kaikki iltauinti suunnitelmani, olen aiempaa kehnompi palstakumppani ja tartun tuumasta toimeen.


...Niin se ilta sitten meni, tasohiomakoneen käyttöä opetellessa. Ei hiominen, ei lakkabensiini, ei mikään tepsinyt; vanhan maalin alta paljastui jotain rusehtavaa, joka oli sitkeämpää kuin minä. Yltä päältä maalipölyssä. Halusin kirota kaiken. En osaa, en voi en kykene. Vedin koko surullisen näyn ylle kerroksen maalia, rapiskoon, kupruilkoon, ei sillä niin väliä. hävisin tämän taistelun.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Kaipuu maalle


Pelakuiden tulee olla hehkuvan punaisia, mökille eivät muut sävyt tunnu sopivan.
Valkeat, vaaleanpunervat ja muut eivät tunnu oikeilta sinne. Vahvat värit ja luonnon läheisyys tuntuvat vaativan vahvan vastineen.


Kotona remontti- ja tehtävälista sen kuin kasvavat kasvamistaan, palsta vaatisi osansa huomiosta ja mieli haikailisi maalle, irrottautumaan työkuvioista, asunnosta, jossa kaikki tuntuu olevan aina vain enemmän rempallaan ja huomiota kiljumassa.
Ehkä nämä ovat vain näitä sunnuntai ajatuksia, joita tulee, kun sade tuo mukanaan hömelön olon päähän ja tehtävälista on päässyt paisumaan liian pitkäksi.


Ensikuussa on kesän viimeiset vapaat päivät mökillä, syksy tuntuu lähenevän turhan joutuisaan. Koko ihana kesä, kaikkine tapahtumineen on mennyt turhan nopsaan. Mistähän ne lapsuuden ikuisesti kestävät, pitkän pitkät kesät muodostuivatkaan? Miten ne tuntuivatkaan kestävän kestämistään ja kaikki päivät soljuivat ohitse puuhaten ja oleillen onnellisena.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Postaus, joka toimii päiväkirjana

Eilinen oli semmoinen häsläpäivä, päivä joka eli ja muuntui koko ajan. Työpäivä oli nihkeän kuuma ja sen keskeytti vain pikniköinti Ateneumin nurmikolla. Työtovereiden mielestä oli jokseenkin hupaisaa kuulla, minun säntäilevän keskustassa lämmitetty ruoka toisessa ja haarukka toisessa kädessä, minusta se vain oli järkevää; kesä on lyhyt ja siitä pitää ottaa kaikki irti.


Työpäivän jälkeen oli ohjelmassa Texasin ylihintainen terassi kera työtoverityttöjen, sieltä jatkoimme pienemmällä kokoonpanolla Bakersin euron skumpalle, josta taasen säntäsimme Aikataloon treffaamaan lasta. Lopulta päätimme syödä Mayassa kolmen euron naposteltavilla mahan täyteen. Koska työtoverilla oli loma ja minulla edellisyön painajaisten aikaan saamaan arviokyvyn katkos, niin ajatuksena vastata kyllä saamaamme tuparikutsuun jonkun nuoren miehen luo tuntui hyvältä ajatukselta.


Lapsi sai asematunnelin Anttilan alelaarista Fjorton suger-elokuvan ja hänen oli määrä matkata kotiin odottamaan illan viimeisen metron tuomaa äitiään, mutta, kuten tiedossa on, voi asematunnelissa hengaamalla törmätä vaikka millaisiin tilanteisiin. Siellä kannattaa miettiä kenen kanssa juttusille lyöttäytyy. Niinpä se monikulttuurinen sulotarlauma, joka kiljui nimeäni koitui lapsukaisen suunnitelmien muutokseksi.



Lapsukainen siis sai siellä tunnelissa tarjouksen mennä yökyläilemään ystävälleen ja vastineeksi tuo ystävä tulee meille sunnuntaina yökylään. Tilannetta vieressä seurannut työkaveri vain mutisi jotain siihen suuntaan, että teinien vahdinnan sopiminen ja järjestäminen on helpompaa, kuin naperoikäisten.


Säntäilimme useampiin kulkineisiin ja päädyimme Mäkelänrinteen kupeeseen juhliin, joista emme juuri ketään tunteneet. Lähinnä kulutimme aikaamme keskustelemalla muutaman tutun kanssa ja höpistessä tyttöasioita. Siinä jutustelun lomassa tuli ajateltua kaikenmoisia ajatelmia. Se kerhotila, jossa juhlat pidettiin, oli täynnä ilmeisesti noin kahdenkymmenenviiden hujakoilla olevaa väkeä. Mietin kaikkia niitä juhlia, joissa siinä iässä olin, kaikkia niitä ihmisiä, joita silloin kohtasin ja ero oli selkeä. Tämä iloinen ryhmä ei juonut humalahakuisesti, vaihteli kesken lauseen kielestä toiseen ja kaikki ne näyttivät pitkinä, hoikkina ja urheilullisina pelottavan tervehenkisiltä.


En voinut olla ajattelematta, että näihin juhliin olisin aivan mainiosti voinut ottaa teininkin mukaan. Istumaan lattialle, puhumaan keveitä, käymään sujuvaa small talkkia isännän ja vieraiden kanssa.


Ystävän yöbussia odottaessa käväisimme Mollyssa hetkumassa hetken ja kotiinpaluu oli liian aikainen; aamun Hesariin oli liian pitkä-aika, jotta olisin jaksanut odottaa saadakseni normaalin lopetuksen juhlaillalleni.



Viikon kohokohdat: Taivaalliset olennot Orionissa kera lapsen, siivoussuunnitelman laatiminen, jotta saisimme sekä kaiken viipotuksemme että puhtaan kodin, palstailu yhdistettynä isän kanssa keskusteluun.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Reissun jälkeen


Reissun jälkeinen päivä meni aika uupuneena. Kävelyä Helsingissä, sorbetti ja pirtelö Fasulla.





 Jälkeenpäin kävelimme palstalle ihan vain katsomaan, miten viljelmät pärjäsivät.


Muutaman kuvan napsaisun jälkeen meri kutsui meitä. Pulikoimme viileämmässä vedessä, kuin mistä pääsin nauttimaan Jurmalssa, mutta nautin kotoisan veden piristävästä vaikutuksesta suuresti.


Seuraava päivä oli se viikon pisin. Tiistait venyvät ja vanuvat aina. Ne eivät tunnu koskaan loppuvan ja lomalta paluu tiistaina on silkkaa kidutusta.


Onneksi työtoveri lähti kanssani pikniköimään Ateneumin nurmikolle ja katkaisi siten ylipitkältä tuntuvan päivän.


Pellon pientaretta taasen mukaellen; tänä kesänä on kivaa
...kun saa pikniköidä kesken työpäivää hyvässä seurassa eri nurmikoilla.


Tiistai ilta kuluikin palstalla ahertaessa. Kävelyllä ollut isäni tuli seuraksi ja koin saaneeni paljon aikaiseksi katsellessa kitkemääni rikkakasvi kasaa, toisaalta silmäys jäljelle jääneisiin todisti, etten ollut saanut paljoakaan nyhdettyä ei-toivottuja kasveja.


Palsta kuvia katsellessa tuli harmistus, kuvat eivät onnistuneet kuten olin toivonut. Eipä kai helteisiltä aivoilta voi liikoja vaatiakaan ja törkkäämpä nämä nyt tänne muistoksi itselle. Täältä voin sitten talvella vaklata mitäs kaikkea sitä tulikaan viljeltyä.


Mustat- ja punaisetviinimarjat ovat vieneet minut makumatkalle lapsuuteen ja mummolaan.
Yksi kirpeä punainen marja suuhun, silmät tiukasti kiinni ja saatan tuntea varpaideni alla mummolan sammaloituneen nurmen, tunnen suurten omenapuiden varjot, seison pihan hämärässä kolkassa ja koen onnea.



maanantai 19. heinäkuuta 2010

Valitsimme Latvian


Valitsimme kohteeksemme Riikan, kummallekin ennalta tuntemattomaan.


Rakastuin, menetin sydämeni, vannoin jo ensimmäisenä päivänä paluuta. Muutama hassu päivä oli ehdottomasti liian vähän.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Kemmakat


5.-7.8. Puumalassa


Minut juksattiin Poriin kuuntelemaan räimettä, vaikka mieluummin olisin mennyt kemmakoimaan.


Viime kesänä kävin Kemmakoissa, nautin olostani, vaikka aiotun seuran kanssa päädyimme juhlimaan erikseen. Tanssahtelin Pasin bändin tahdissa, jamitin PMMP:n kanssa nautin kesäillasta.


Paluumatka veneellä oli haastavaa; järvi oli peilityyni, matka taittui nopsempaan kuin normaalisti. Kaikkialla oli pimeää ja hiljaista. Joku oli kylvänyt järvenselän täyteen vilkkuvia kepukoita. Ne avittivat matkaa ja samalla hämäsivät; miksei niissä kaikissa reimareissa voinut olla valoa? Ja kun ajoin se veneen pikkuruinen valo päällä, kuten kuuluu, jäin sen luomaan valokehään, jonka ympärillä kaikki muu oli mustaakin mustempaa.
 

Viime kesänä minua odotettiin viimeisen kerran huolissaan palaavaksi. Viime kesänä, Kemmakoiden jälkeen, kävin ilmoittautumassa, näyttämässä että olen hengissä ja venekin ehjä. Viime kesänä viimeisen kerran. Sitä ei osaa vieläkään ajatella. Se ei tunnu vieläkään todelta.


Niin, jos sinne Poriin menisi Puumalan kautta, Kemmakoisi ihan ihan pikaiseen. Ihan vain vanhojen aikojen muistoksi...
Kun vielä ei ole selvillä millä matkaamme Poriin, niin voisimme aivan hyvin ympätä yhden Puumalareissun siihen samaan, sehän on likimain matkan varrella ;)

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Mikä maa valitaan?



kaappaan mukaani muutaman päivän vaatteet.
passin, hammasharjan ja hivenen käteistä.
lunastan ystävälle aikoja sitten, ajattelematta, annetun lupauksen;
kyllä, kyllä minä lähtisin kanssaan jonnekin.
matkamme oli tarkoitus viedä jonnekin,
minne nyt halvalla pääsisi,
kunhan ei savoon eikä lontooseen.


koko homman järjestäminen jäi viime tinkaan
tuttu matkatoimisto lupaili kallista matkaa
kotomaa ei innostanut sillä tapaa kuin jokin historiallisempi kohde
niin sitten bongasin hesarista pienen mainoksen
varasin matkan lahden yli ja siitä etiäpäin.


sain taas vastata kysymyksiin
kauanko olen ystävän tuntenut
onko hän poikaystävä
ja niin edelleen
vaikenin siitä,
ettei tämä ole se ystävä
joka oli kanssamme lontoossa
tämä on aivan toinen ystävä
ystävä aikojen takaa


emme me ystävän kanssa ole kovinkaan taajaan tapailleet näinä vuosina
emme me säännöllisesti ole soitelleet,
sielumme sopukoita paljastelleet
mutta jotkin asiat vain kestävät aikaa
jotkin ihmiset vain kiehtovat mieltä


pakkaan siis tavarani
lataan kameran
valmistaudun seikkailuun
enkä hetkeäkään aio tuhlata sen analysoimiseen
miksi tämä kesä menee reissun päällä
kaukaisissa paikoissa
poissa kotoa