Marilyn M

En ole koskaan ollut musikaalinen ihminen. Nuorempana en juurilainkaan kuunnellut musiikkia. En ole sellainen ihminen, joka nimeää mieleisiään yhtyeitä tai kappaleita. Musiikin kuuntelu on minulle jotenkin hyvin henkilökohtainen kokemus. Suurimmaksi osaksi en osaa kertoa miksi pidän juuri siitä,mistä pidän. Ne saattavat olla ne pikkuseikat, mielenkiintoinen sanoitus, mukava melodia, upea musiikkivideo, mieleen painunut keikka.

Lapsi taas on toista maata. Hän on pienestä pitäen kuunnellut paljon musiikkia. Hän kahlasi kaikki pakolliset Fröbelin palikat, TiTi-nallet, TikTakit ja muut lävitse ja päätyi raskaampaan soitantaan. Meillä pyörii levylautasella Him, Negative, Marilyn Manson, Muccu ja vanhoista ne Nirvanat, Sex pistolssit, Kissit, Hanoit ja muut.

Olen monesti miettinyt, pitäisikö meilläkin olla rajoituksia musiikin suhteen. Pitäisikö minunkin kieltää musiikkia, kirjoja ja estää lasta käymästä keikoilla. Tiedän, että hänen luokkatovereillaan on kieltoja, tosin samat lapset saavat valvomatta surffata internetissä, katsoa k-18 elokuvia ja kulkea kylillä vanhempien tietämättä missä he menevät.

Mihin voi vetää sen rajan, mikä on pahinta ja minkä kieltämiseen ryhtyy, sillä kaikkea ei voi kieltää. Kuuntelen mitä musiikkia lapseni kuuntelee, selaan hänen kirjapinonsa ja poimin sieltä itselleni luettavaa. Keskustelen hänen kanssaan. En usko pahuuden, masennuksen, ikävyyksien ryömivän elämäämme kaiuttimista.

Avoimesta suhtautumistavastani huolimatta minua epäilyttää illan konsertti. Menemme sinne yhdessä. Iltakonserteissa lapsella on tähänkin saakka ollut seuralainen ja tällä kertaa, pitkästä-aikaa, se olen minä.

Olen saanut osakseni kummastuneita katseita kertoessani keikkasuunnitelmistani, lisää kummia katseita olen saanut kerrottuani, että lapsikin tulee mukaan. En tiedä mitä pitäisi ajatella.

Onko Manson niin paha? Vai kertooko Manson musiikillaan asioita, joita emme haluaisi kuulla niiden sisältämän totuuden tähden?



Samaan aikaan, kun bussipysäkit ovat täynnä pehmopornokuvastoa esittelemässä ruotsalaisketjujen nimettömiä, lasten piirretyt ja muut elokuvat ovat täynnä väkivaltaa ja alapäähuumoria ja tietokonepelit keskittyvät lähinnä tappamiseen, niin samaan aikaan elää yhä usko musiikin turmiollisesta vaikutuksesta.


Me menemme tälle keikalle, näemme sen yhdessä, seuranamme ystäviäni ja lapsen ystäviä. Esityksen jälkeen varmaan puimme iltaa pitkään, viikkokausia, vertaamme sitä muihin näkemiimme keikkoihin, muihin taiteenlajeihin ja keskustelemme pahuudesta, huumeista, rock'n roll-elämäntavasta, ja tietenkin, suunnittelemme uutta keikkaa.