Keittiö

Lapsen ystävät ovat sanoneet,
etteivät heidän äitinsä
pitäisi
keittiöstämme.

Lähestyvä putkiremontti
kirvoittaa vierailijoiden
kielenkannat,
he vinkkaavat aina sitä samaa,
ehdottavat
koko alakerran muuttamista
yhdeksi tilaksi.

Sanovat,
ettemme liukuovia tarvitse,
että käytävänmallinen keittiö,
tupakeittiö,
avara keittiö
on parempi.

Me haluamme pitää suuret kaappimme,
mahdollisuuden sulkea ovet
käryltä
ja ääniltä.
Me haluamme jakaa
alakerran tilan kahdeksi.
On olohuone,
eteinen,
vessa,
ruokatila,
käytävä tietokonepöytineen
ja sitten
erillään muusta,
ovien takana
niin tahdottaessa,
keittiö.

Mutta meidän silmämme ovat tottuneet
räikeisiin väreihin.
Vahvaan punaiseen, vanhoihin vetimiin.

Silmämme ovat tottuneet
ikkunan edustan tiski- ja pyykkikoneisiin,
hajanaiseen laskutasoon.
Nukkavieruun ulkomuotoon.

Silmämme tottuivat
isoäidin verhoihin,
niihin pitsisiin,
Lundian hyllyyn
ja kirkuvan punaiseen
muovimattolattiaan.

Aiemmin
olisin kertonut
keittiöajasta.
Tuokioista,
jotka varastimme
ajanvirrasta.

Olisin kuvannut
keittiön
kodin sydämenä,
elävänä,
alati touhua täynnä.

Nykyään
me elämme
sohva-aikaa.

Uppoudumme kirjoihin,
lehtiin,
keskusteluun.

Ja
haluamme säilyttää
keittiömme sielun,
muistaaksemme,
kaiken
muistamisen arvoisen.

Jurpsutusta

Joskus on pakko jurpsuttaa palvelusta. Olen kahdesti teettänyt kiireellä kuvia Vuosaaren Memofotossa ja kummallakin kertaa olen ollut tyytymätön ja ilmaissut asiani.

Tällä kertaa teetin kuvia uudessa koossa, paljon isompina kuin aiemmin.
Toimin myyjän avustuksella. Maksoin kuvista 2,50 kappaleelta.

Tarvitsin kuvaparikuvat. Harmillisesti en ollut ymmärtänyt, ettei kuvakokoni tulostuisi kuviin samana, vaan masiina rajaisi ne uudelleen.

Valmiiksi tiukasti rajatuista kuvista rajautui osittain päät ja jalat pois. Huomautin asiasta myyjälle, mutta moka oli kuulemma omani, vaikka toiminkin hänen avustamanaan.
Ärsyyntyneenä painuin matkoihini.

Tarkemmalla katselulla järkytyin muiden kuvien laatua, kuvien sävyt menivät miten sattuivat. Ymmärrän, ettei kuvani välttämättä toistu paperisina samalla tavoin, kuin näytöllä, mutta se ei selitä, miksi samankaltaisista kuvista osa oli paperisina yli- ja osa alivalottuneen näköisiä.




Näytin kuvia illalla muillekin ja tuomio oli heiltäkin tyrmäävä.

Nyt etsinnässä olisi uusi valokuvien kehityspaikka, ehdotuksia vastaanotetaan.

Vaisuja hetkiä

Viime viikonlopun,
viikon vapaat illat,
tämä viikonloppu
kuluu sohvalla
villapeiton alla
lueskellen
elokuvia katsellen.

Olo on nuutunut,
puolikuntoinen,
saamaton.

Puolihuolimaton siivous
päätös koettaa pelastaa pelakuut
ne rangat muutamine hassuine lehtineen.

Ja suuri yritys
jaksaa messuille,
ihailemaan
kauneutta ja terveyttä.

Jäätelökoneen hurina
illan mahdollisia vieraita silmällä pitäen.

Ja kaiken aikaa
silmien takana väsymys,
halu kaivautua
syvemmälle peiton alle.
Avata vielä yksi nessupaketti,
juoden vielä yksi sammiollinen teetä
tai mutterikahvia.

Jos minulla olisi aikaa
yllinkyllin,
jäisin vain peiton alle,
katselisin miten marraskuun
nopea hämärä
kirkastaa tuokioksi maiseman
ennen kuin
muuntuu taas pehmeäksi pimeäksi.

Hihkaisen lapselle
kehotan vaihtamaan
messuhepenet.
Koetan tavoittaa
mahdollista vierasta.
ryhdistäydyn
ja teen viikonlopusta
tapahtuma rikkaamman
kuin edellinen.

Jospa uusilla kokemuksilla,
aistiärsykkeillä,
jaksaisi taas
ensi viikon
ahertaa.

Tarkastuskäynnillä

Sain mahdollisuuden käydä terveystarkastuksessa, semmoisessa, jossa tutkaillaan verestä asioita, mittaillaan ja punnitaan. Sain täytettäväkseni nipun lomakkeita, joiden perusteella elämäntapojani, mielialaani, työssä jaksamistani ja alkoholikäyttöäni arvioitiin.

Olin tuloksiin melko tyytyväinen. Kaikki veriarvot olivat hyvät ja verenpainekin normaali, vaikka korkeampi kuin koskaan aiemmin. Painoa pitäisi laskea ja liikunnan määrää kohottaa siihen, mitä se oli ennen tätä säännöllistä päivätyötä. Mieliala selittyi tapahtuneilla ja tapahtuvilla asioilla ja kaikki oli oikein mukavaa ja leppoisaa.

Tuumailin vain, kuinka onnekas olenkaan, kun pääsen moiseen testiin. Saan verrata itsekin aiempia tuloksia nykyisiin ja tiedän, että vastaava on joskus taas edessä.



Mutta siinä hoitajattaren kanssa keskustellessani säännöllisistä hammaslääkäri käynneistäni, gynekologeista ja muusta terveyteen liittyvästä koin olevani etuoikeutettu ja liian onnellisessa asemassa.

Työterveyshuolto, koulun terveydenhoitajat ja lapsen vakuutus ovat mahdollistaneet sen, ettei mielikuvani julkisesta terveydenhuollosta ole välttämättä ajantasainen. Käsittääkseni moni työpaikka on karsinut työterveydestä ja työttömät eivät taida säännöllisesti päästä otattamaan itsestään laajoja verenkuvia vain seuratakseen terveytensä kehitystä.

Välttämättä ei ole tarpeen joidenkin vuosien välein tutkailla terveyttää, mittailla ja vastailla kysymyksiin. Terve ihminen, jolla ei ole piileviä sairauksia ja jolla on terveelliset elämäntavat ei välttämättä kaipaa semmoista, mutta silti...

Minusta ainakin oli lohdullista kuulla, että arvoni ovat edelleen hyvät ja että sain noottia vain yhdestä asiasta. Voin todeta, että saattaisi olla aika vaihtaa itsesääli ja suklaa itsensä piiskaamiseen ja lenkkeilyyn. Samalla kumminkin mietin, että voisin maksaa enemmän veroja, ihan vain siksi, että joku muukin saisi positiivista palautetta valinnoistaan, saisi kuulla ettei se ehkä kalliimpi, terveellisempi ruoka tai vastentahtoinen liikunta menneetkään hukkaan.




Koetin kiteyttää itselleni mikä minua vaivasi käynnissä, joka kaikin puolin oli hieno asia ja päädyin seuraavaan. Kaikesta huolimatta olen kiinnostunut terveydestäni, ruokavaliostani, liikunnasta, hoidatan itseäni säännöllisesti ja käyn sopivin väliajoin tarkastuskäynneillä. En kuulu mihinkään korkean riskinryhmään. Kaikki turvaverkostot pitävät minusta huolen.

Ja sitten on niitä muita. Niitä joille se julkinen terveydenhuoltokin saattaa olla liian arvokasta, liian hankalaa, liian kovan jonottamisen takana. Niitä ihmisiä joiden voimavarat eivät riitä kiinnostumaan terveydestä tekoihin saakka. Niitä jotka kuuluvat riskiryhmiin ja siitä huolimatta "systeemi" heidät ohittaa.

Totta kai teen tuottavaa työtä ja olen työnantajalleni parempi terveenä töissä kuin sairaana kotona, mutta silti mietin onko tämä systeemi hyvä. Menemmekö me kaikki onnekkaat omiin pikku lääkärikeskuksiimme ja unhoitamme toisen totuuden? Säästämme yhteiskuntana terveydenhuollossa ja päädymme maksumiehiksi kun ongelmat ovat päässet suuriksi ja kalliiksi korjata. Jos unohtaa kaiken rahan ja muun loppujen lopuksi epäolennaisen ja alkaa muistelemaan aikaa terveyskeskuksen puhelinjonossa, varaamassa aikaa sairaalle ja saa aina vain vastauksen, pitkän jonotuksen jälkeen; "ei tänään enää ole aikoja jäljellä" niin millä me voimme mitata sen inhimillisen hädän ja turhautumisen määrän jonka potilaat ja hoitohenkilökunta kokee?

En osaa jäsennellä ajatuksiani helpoiksi lukea, en saa sanoja soljumaan. Kello on liikaa ja luomet alkavat painaa. Ehkä muutama sivu romaania saa minut unohtamaan punervat ajatukseni...

Marilyn M

En ole koskaan ollut musikaalinen ihminen. Nuorempana en juurilainkaan kuunnellut musiikkia. En ole sellainen ihminen, joka nimeää mieleisiään yhtyeitä tai kappaleita. Musiikin kuuntelu on minulle jotenkin hyvin henkilökohtainen kokemus. Suurimmaksi osaksi en osaa kertoa miksi pidän juuri siitä,mistä pidän. Ne saattavat olla ne pikkuseikat, mielenkiintoinen sanoitus, mukava melodia, upea musiikkivideo, mieleen painunut keikka.

Lapsi taas on toista maata. Hän on pienestä pitäen kuunnellut paljon musiikkia. Hän kahlasi kaikki pakolliset Fröbelin palikat, TiTi-nallet, TikTakit ja muut lävitse ja päätyi raskaampaan soitantaan. Meillä pyörii levylautasella Him, Negative, Marilyn Manson, Muccu ja vanhoista ne Nirvanat, Sex pistolssit, Kissit, Hanoit ja muut.

Olen monesti miettinyt, pitäisikö meilläkin olla rajoituksia musiikin suhteen. Pitäisikö minunkin kieltää musiikkia, kirjoja ja estää lasta käymästä keikoilla. Tiedän, että hänen luokkatovereillaan on kieltoja, tosin samat lapset saavat valvomatta surffata internetissä, katsoa k-18 elokuvia ja kulkea kylillä vanhempien tietämättä missä he menevät.

Mihin voi vetää sen rajan, mikä on pahinta ja minkä kieltämiseen ryhtyy, sillä kaikkea ei voi kieltää. Kuuntelen mitä musiikkia lapseni kuuntelee, selaan hänen kirjapinonsa ja poimin sieltä itselleni luettavaa. Keskustelen hänen kanssaan. En usko pahuuden, masennuksen, ikävyyksien ryömivän elämäämme kaiuttimista.

Avoimesta suhtautumistavastani huolimatta minua epäilyttää illan konsertti. Menemme sinne yhdessä. Iltakonserteissa lapsella on tähänkin saakka ollut seuralainen ja tällä kertaa, pitkästä-aikaa, se olen minä.

Olen saanut osakseni kummastuneita katseita kertoessani keikkasuunnitelmistani, lisää kummia katseita olen saanut kerrottuani, että lapsikin tulee mukaan. En tiedä mitä pitäisi ajatella.

Onko Manson niin paha? Vai kertooko Manson musiikillaan asioita, joita emme haluaisi kuulla niiden sisältämän totuuden tähden?



Samaan aikaan, kun bussipysäkit ovat täynnä pehmopornokuvastoa esittelemässä ruotsalaisketjujen nimettömiä, lasten piirretyt ja muut elokuvat ovat täynnä väkivaltaa ja alapäähuumoria ja tietokonepelit keskittyvät lähinnä tappamiseen, niin samaan aikaan elää yhä usko musiikin turmiollisesta vaikutuksesta.


Me menemme tälle keikalle, näemme sen yhdessä, seuranamme ystäviäni ja lapsen ystäviä. Esityksen jälkeen varmaan puimme iltaa pitkään, viikkokausia, vertaamme sitä muihin näkemiimme keikkoihin, muihin taiteenlajeihin ja keskustelemme pahuudesta, huumeista, rock'n roll-elämäntavasta, ja tietenkin, suunnittelemme uutta keikkaa.

Hennaa

Olkaatten ystävällisiä,
älkääkä lausuko sanaakaan
kylpyhuoneen muovitapetista.

Kaikki, mitä saattaisitte sanoa
on jo tuhannesti ajateltu.

Sitä remonttia odotellessa...

Hän tanssi syksylle kellastuneilla lehdillä

Perjantaina se alkoi,
paleleminen,
uupumus,
maksimaalinen unetus.

Ja niin me vietimme
viikonlopun sohvalla,
peiton alla lukemassa.

Lauantaina piti käväistä kaupassa.
Sunnuntaina teimme pitsaa
ja sämpylöitä,
porkkanalla ja ilman.

Uupumus,
pääkipu,
nuha,
painajaiset
ja
kaikki se muu
imevät energiaa.

Silti päivällä
pakottauduin
hetkeksi haukkaamaan
raitista ilmaa.

Katsomaan sumun nousemista.

Hengittämään syvään happirikasta ilmaa.

Se oli vaivan arvoista.

Neidon kuolema

Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,

hän tiesi itsestään kaiken,

hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.

Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa.

Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,

hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi – ja sammui.

Kun hän oli poissa, ei kukaan tiennyt,

että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.

Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,

he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.

Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,

he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.

Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,

johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.

Edith Södergran

Yrittäjyydestä

Olen miettinyt työntekoa paljon. Olen ajautunut työpaikasta toiseen. Mietin, mikä soveltuisi mihinkin elämäntilanteeseen, ponnistellut ja usein saanut haluamani. Toisaalta, haaveeni ovat saattaneet olla liiankin vaatimattomia, liian varman päälle pelattuja.


Muutaman työnantajan alaisuudessa olen paiskinut töitä useissa eri tehtävissä. Olen opiskellut työn ohella, helppoja kouluja ja kursseja. Olen aktiivisesti seurannut mediaa, yleistä keskustelua, kaikkea mahdollista, mikä vain liittyy työhöni. Tietojen keruu, päähän tallentaminen ja niiden käyttö sujuvat ihan näppärästi.


Minulla on työpaikka, on säännöllinen palkka. Tämä aika, joka on täynnä epävarmuutta, ei ole sitä tällä hetkellä minulle. Tällä hetkellä turvaisan työpaikan takia, koen vääräksi olla allapäin työasioista. Koen vääräksi kaivata muuta. Mitä siitä, ettei työ tuo henkistä tyydytystä, että siellä olevat seikat saavat minut kiukuttelemaan myös vapaa-ajalla, että stressi värittää unet kaaoottisiksi selviytymiskamppailuiksi. Mitä siitä, että realististen, huolella tehtyjen suunnitelmien mukaan, minun ei pitänyt tässä vaiheessa olla tässä tilanteessa. Minulla oli suunnitelma ja sille varasuunnitelma ja vielä muutama ässä hihassa.



Koska asiat menivät, kuten menivät ja suunnitelmista ei ollut taipumaan näin suurille kiemuroille, on aika istua alas ja miettiä asioita. Viime vuonna tähän aikaan harkitsin, laskelmoin, tuumailin ja kirjasin asioita ylös. Nyt teen samaa, uusilla ajatuksilla.


Kartoitan itseäni, elämääni. Vahvuuksiani, heikkouksiani. Mietin riskinottokykyäni, epävarmuuden sietokykyä. Mietin hajanaista, vajavaista ammattitaitoani ja unelmoin jostain, joka ei vielä selkeänä suunnitelmana ole suostunut tulemaan alitajunnasta ulos.


Olen varovainen heittäytyjä. Pallottelen ajatuksia päässäni kauan, koetan tutkailla niitä joka puolelta. Luon kaikki riskianalyysit, haavoittuvuusanalyysit ja muut päässäni ja sitten, ja sitten puserran silmäni tiukasti kiinni, ponnistan ja koetan, kantavatko siipeni.

Marraskuu 2009
17.11.2009	Tietoisku: Businessetikettiä yrittäjänaisille
19.11.2009	Maksuton info - Johdatus yrittäjyyteen
24.11.2009	YrittäjäCafé - Verkostoitumistilaisuus alkaville yrittäjille
26.11.2009	Tietoisku - Kuittikoulu, kirjanpidon perusteet ja yritysverotus
30.11.2009	YrittäjäCafé - Verkostoitumistilaisuus alkaville yrittäjille
Joulukuu 2009
1.12.2009	Verkkokaupan perustaminen
1.12.2009	Alkavan yrittäjän veroillta
3.12.2009	Taloushallinto yrittäjän työvälineenä - yrityksen talousasioita yrittäjän näkökulmasta
3.12.2009	Tietoisku - Yrittäjän ilmaiset nettityökalut
8.12.2009	Sissimarkkinointi
10.12.2009	Maksuton info - Johdatus yrittäjyyteen (Tampereella)

Yön ajatuksia

Viikko poissa omasta työympäristössä
avasi silmiä.
Sain taas tunteen,
että minusta olisi siihen,
olla uusi,
olla opissa,
omaksua tietoa.

Hymy löytyi lihasmuistista.
Korrektit sanankäänteet
soljuivat huulilta,
minun niitä liiemmin kuuntelematta.

Viikon ajan työminä
oli joku muu.
En ollut se tiukkis,
en ollut se,
jonka harteilla lepäsi yksin vastuu.
En ollut se syyllinen.

Olin vain
se uusi.

Muistan
alkuhuuman.
Pidin työstäni.
Minulla oli kuvitelmia.
Mielessäni leikitteli
Se sana:
URA

Ja sitten
sekin kaikki
karkasi
väärille poluille eksyi.
Ja kaikki oli pielessä.
Mikään ei tuntunut auttavan.
Vastuutettuna
koetin tehdä asioille jotain.
Olisi ehkä pitänyt olla toisin.
Olla toisenlainen.

Mutta
kannustin Rusinantten
hurjaan laukkaan.
Sapeli ojossa syöksyin
tuulimyllyjä vastaan.

Olen sanonut itselleni
hiljaa öisin,
että
on parempi
voida katsoa itseään
peili kautta silmiin,
tietää
tehneensä parhaansa,
siinä tilanteessa,
niillä resursseilla.

Ehkei se olekaan niin.
Ehkä tärkeämpää
olisi ollut
voida katsoa
läheisiään silmiin.
Todeta,
tässä olen,
tällainen olen,
tähän asti kykenen.
Panostaa tärkeimpään
ja
hylätä
vähemmän tärkeät
asiat.

Taisin oppia läksyni.
Niin helposti.
Vain muutama kalenterillinen
tapahtumia.
Ja
takana oli
loistava tulevaisuus.


Niinä hetkinä,
kun haluaisin kietoutua
itsesäälin
kaiken järjen
peittävään huntuun.
Silloin
potkaisen
itseäni takamuksille
ja
muistan
että aina on
hävittää.
Eli aina on
jotain
jonka puolesta
taistella
viimeiseen saakka.


Ja niin minä
suunnittelen
omasta oravanpyörästäni
pois loikkaamista.

Mietin
astuvani taasen
oman mukavuusalueeni
ulkopuolelle.

Kohottavani tärkeät asiat
tärkeiksi
ja antavan
niille muille
niiden ansaitseman
huomion ja ajan.

Postaus, jossa syömme kanaa tekoripsissä

Aamu valkeni samoin
kuin kaikki tämän viikon aamut. Mutterisumpit,
aamupala
ja kilometrin talsiminen kulkineelle.
Lisäksi aamulla
laitoin kolme broilerinfileettä
tilkkaan turkkilaista jogurttia.
Illalla
leikkelin ne palasiksi,
kiepautin korppujauhossa
ja murskatussa hapankorpussa. Paistoin uunissa 20 minuuttia lämmöllä 225. Ja hyvä tuli.

Viimeisimmät viikonloput ovat kuluneet tanssien,
juoden kuohuvaa.
Paeten arkea.
Tavaten ystäviä, tuttavia
ja tuntemattomia.
Olen maalannut lukuisia kuvia
ja vältellyt arkoja aiheita.
Niin kepeää ja helppoa.
Niin valheellista ja makeaa.

Seuraavan viikonlopun
sen vietän kotona.
Saatan viime viikonloppuisen
pihanhoidon
päätökseen.
Siivoan.
Koetan pysähtyä.
Ja olla ajattelematta,
että tämä on
taas yksi ensimmäinen.
Ensimmäinen isänpäivä
ilman...

Lapsi on saavuttanut iän
jolloin äidin övereimmätkin
irtoripset
alkavat olla
mielenkiintoinen
ehostuskikka.

Aamun valoleikki

Jos aivan totta puhutaan,
niin aamu ei ollut parhain.
Tilapäisesti työskentelen viikon kohteessa,
jossa en haluaisi välttämättä olla.

Aamutuimaan oli mieli apea.
Onneksi aamuaurinko
ja mutterikahvi
muunsivat
kaiken
paremmaksi.

Viime kuukaudet

Viime kuukaudet ovat kuluneet.
Ne kulkivat tuttuja arkisia polkujaan,
eksyivät joskus seikkailemaan,
mutta palasivat aina ruotuun takaisin.

En sano, että alakulo olisi haihtunut,
en sano että se olisi edes helpottanut.
Aika tekee tekosiaan
ja ensimmäinen vuosi on kuulemma raskain.

Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia manalan olentoja.
Marras (marta) tarkoittaa usein kuolemaa tekevää ihmistä tai vainajaa. Sanan indoeurooppalaisessa kantakielessä oleva vastine on martas. Siitä se siirtyi edelleen muinaisintiaan. Sanasta on kehittynyt latinan sanat mori (kuolla), mors (kuolema) ja mortalis (kuolevainen), joista on johdettu muun muassa englannin mortal (kuolevainen), ranskan mort (kuolema), mortel (kuolevainen), mourir (kuolla) ja espanjan mortal (kuolevainen), morir (kuolla) ja muerte (kuolema).
Wikipedia

Saamme siis luvan kanssa kulkea naama mutrulla,
katsella haikeina linja-auton ikkunasta
omaa heijastustamme
ja kaivata jotain, jota ei ehkä ollutkaan.


Mitä meille siis kuuluu,
kuuluu oikeasti.
En osaa vastata.
Kun matto on nykäisty jalkojen alta
liian useasti,
niin sitä alkaa elämään
eritavoin,
varovaisesti,
uhmakkaasti,
mistään välittämättä
ja
kaikkeen varautuneena.
Sitä sanoo,
että ehkä tuolla on huominen
tai sitten ei.
Eikä tiedä,
kumpi olisi parempi.


Koska on marras.
Koska menetyksiä,
pelkojen kohtaamisia,
ikäviä sattumuksia,
elämän julmia pikkupiloja
on ollut kylliksi,
niin voisi olla uuden aika.

Niin se on ollutkin,
pikkuhiljaa,
pieninä ryöppäyksinä
olemme matkanneet eteenpäin.
Kohdanneet uusia asioita,
kaivaneet vanhoja
hyviksi koettuja esiin.

Voisiko eteläisen maankolkkamme
kaamoksessa olla se jokin,
joka antaisi muutokseemme lisävauhtia?