sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Ruokapöytä ja kaappikohtaus


Olen kiintynyt eripari tuoleihimme, jokaisella niistä on tarinansa. Rakastan jatkettavaa, moneen venyvää pöytäämme. Mutta eriparisuus saa aikaan sen, että pimeä nurkkaus näyttää aina jotensakin sekavalta. Pöydän sävy ei ole valkea, se on kylmä, haalea ja sininen. Tuolit taas, ne huhkuvat kirjuvaa punaa, epämääräistä vihreää ja tummaa puuta.

Pöydän kulunut maali imee itseensä osansa aamun Hesarin uutisista ja sen puhtaaksi hinkkaaminen on joka päiväistä työtä ja siitä huolimatta se on nuhjuinen. Vanhat kahvimukien jäljet kertovat ammoisesta laiskuudesta ja kolot maalissa liian monista muutoista.

Vahakangas sopisi sottaavaiselle joukollemme, mutta sekin, niin kuin moni muukin, on jäänyt ajatukseksi. En ole edes osannut päättää minkä kokoisena pöytää pidämme, enkä niin ollen ole voinut ostaa pöydälle liinaa. Selityksiä, huonoja selityksiä.



Ruokaa laittaessa sain ahdistuskohtauksen kaappeja kaivellessani. Vaikka kuinka päätin pitää jonkinmoisen järjestyksen ruoka & astiakaapissani, on se taas mennyttä. Syvät hyllyt kätkevät niin helposti perälleen jotain, jota juuri tarvitsisi tai josta on juuri menossa päiväys.

Hyllypaperit ja muoviset reunuskoristeet ovat ilmeisesti olleet hyllyjä koristamassa aina seitsemänkymmentä luvulta, elleivät kauempaa, hyllypaperit taas lienevät uudempaa tuotantoa. Keittiöremontin koittaessa joutunen luopumaan näistäkin sisustuksemme kummallisuuksista.


Tein tällä viikolla päätöksen käyttää jatkossa enemmän rahaa kukkiin ja vähemmän makeisiin. Vieraiden tuoma kimppu piristää pöytää, sääli ettei se piristänyt mieltä uimahallin kassaneidin kanssa käydyn ikävämmän keskustelun jälkeen vaan lankesin makeispussiin. Lohtusyöminen on syvältä, mutta voi kuinka se tuntuikaan hyvältä sen yhden sokerihuuruisen hetken.

Uinti ja vesijuoksu sujuivat mitenkuten, altaat olivat täydet ja hiljaa jonossa posottaminen on hivenen mälsää. Mutta nyt on hiukset puhtaat, vielä kun muistaisi harjata suortuvat oikoiseksi. Jos oikein hurjaksi heittäytyisi niin huomenna taas voisi kiepaista sekavan nutturan, jonka kiinnittäisi taas kerran lyijykynällä, olen mestari unohtelemaan nutturapiikkejäni sinne sun tänne ja päätymään aina hätäratkaisuihin...

Laiskan aamu

Liian tuttuun tapaan sujunut sunnuntai. Aamulla kellon soinnin jälkeen hamuilin kirjan käteeni ja uppouduin toisen mielikuvitusmaailmaan. Aamiaisjugurtti kera Hesarin asuntosivujen. Pyykkikone hyrräämään ja netti auki.

Toki sain eilen jumpattua lipaston lapsen huoneesta ja kokosimme ikivanhan Lundian hyllykön tilalle. Nyt pitäisi panostaa, sillä vieraat kolkuttavat ovelle iltapäivälle ja siihen mennessä tämä porukka on syönyt, leiponut ja siivonnut, sekä piilottanut märät pyykit jonnekin kuivumaan.


Joskus koetan nauraen puolustautua ja sanoa, ettei minusta ole kunnon emännäksi, että minusta puuttuu se järjestelmällinen geeni, joka kunnon naisilla on.

Nyt en pakene köykäisten tekosyiden taa vaan menen pistämään hösseliksi.


Ensimmäiseksi nappaan olohuoneen pöydältä tulppaanit ja vuolen niille uudet imupinnat. Sitten olohuoneen pinnat kuntoon ja sitten taitaakin jo olla aika mennä sotkemaan keittiötä.

lauantai 24. tammikuuta 2009

Alku

Tämä on projekti. Projektin tarkoituksena on suorittaa ulospäin näkyvä ryhtiliike.


Sanotaan, että syömishäiriöiset näkevät itsensä erilaisina, kuin miten me muut näemme heidät. Sanotaan, että monilla on huono itsetunto ja he kuvittelevat olevansa vähemmän kuin ovat. Minulla on toisin. Minulla on liian hyvä mielikuva itsestäni. Kun pakottaudun peilin eteen näen elähtäneen naisen sotkuisessa asunnossa.


Olen viime vuosina keskittynyt sisimmän hiomiseen, urakkaan jossa on vielä taivalta kulkematta kilometreittäin. Keskittyessäni sisäisen minäni kehittämiseen annoin ulkoisen olla. Nyt rakkaalla sohvalla loikoillessani saan kourani täyteen traania vatsaani koskiessa ja verkkokalvoparkani tallentavat sotkuisen asunnon. Homssuinen nainen, homsuinen kämppä.


En minä halua muuttua nukkemaisen kauniiksi emännäksi joka käyskentelee viimeisen päälle laitetussa asunnossaan. Minä haluan takaisin sen entisen vartalon, sen jossa oli kurvia ja mutkaa muuallakin kuin navan ympärillä. Haluan asunnon, jota voi esitellä nolostelematta.

En aio ryhtyä tilittämään jokaista suupalaani. En esittelemään kalusteita ja tyylisuuntia, joihin en kerkeä lankeamaan. Aion vain isosti potkia itseäni persuksille ja viimeinkin Tehdä asioille jotain.


Pidän kauniista asioista. Pidän terveellisistä elämäntavoista. En vain ole saanut tuotua niitä kunnolla tämän hetkiseen elämääni. Sen on muututtava. Haluan muuttaa asioita, ennen kuin minulle vihjaistaan, että olenko ajatellut muuttaa tapojani ja tottumuksiani.


Näin minä teen. Myöhemmin voin palata tämän blogin ääreen ja nähdä matkani pullukasta, kalpeasta toukasta perhoseksi. Kietoudun kotelooni ja valmistaudun tulevaan koitokseen.