Maaniseva rumpuja takova mies.
Ja toinen joka lauloi, kuin olisi kaapattu jostain aikain takaa.
Ei se sen enempää vaatinut.
Se iski johonkin hermoon.
Etenkin ne rummut.
Myöhemmin Wikipedia kertoi, että tyyli suuntana olisi punk.
Onkohan minulla ikäkriisi, kun punk on alkanut iskemään?
Ilta venähti entisen työkaverin luona juorutessa, mutta aamu oli täynnä energiaa. Ikkunoista avautui huikea maisema ja lehdestä aikaa sitten repäisty resepti oli toteutusvuorossa.
Muiden keittiöissä häärääminen on vapauttavaa, se tekee tavanomaisesta leipomisesta seikkailun, kun saa metsästää jokaista kauhaa ja kapustaa.
Päivän muu ohjelma on musiikkia, musiikkia ja musiikkia. Ja tietenkin loistavaa seuraa.
Nämä haluan kuulla;
LAVA I (ulko)
13:00-14:00 JARKKO MARTIKAINEN
15:00-16:00 SAMULI PUTRO
17:00-18:00 TIMO RAUTIAINEN
22:45-23:45 MOKOMA
LAVA II (piha)
21:45-22:45 LAPKO
Lutakko on paras paikka pukeutua pöhkösti, sillä siellä on minimaaliset mahdollisuudet törmätä tuttuihin ja lisäksi siellä on ihastuttavan hämyisää. Noita viimekertaisia meikkejä tahi naaman vääntelyitä ei nyt päivänvalossa ulkosalla kehtaa toistaa, mutta odottakaahan taas kun illat pimenevät ja ihminen koettaa taas karkoittaa arkea maalaamalla naamansa peljästyttäväksi.
Se oli hiihtoloma.
Meillä oli suunnitelmia.
Jotkin asiat vain ajavat kaikkien suunnitelmien ohitse.
Kun iskee tarve päästä turvaan.
Kömpiä kotokoloon nuolemaan haavojaan.
Eikä se ole helposti järjestettävissä.
Kun vain kokee kipua
ja surua edeltävän huikaisevan tyhjyyden,
kun tietää,
että jokin on lopullisesti ohi.
Ja silti aina läsnä muistoissa,
jos maailma vain niin suo.
Silloin,
sen tunnemyräkän keskellä,
voi mennä vailla odotuksia
katsomaan jotain Norjasta tullutta.
Ja se viikinkienmaan blondiiniärjyjä
saattaa olla parasta balsamia haavoittuneelle sielulle.
Niin Tommy Akerholdt matkasi kaukaa Lutakkoon.
Esiintyi melkein vain meille.
Ehkä se oli se tunnekuohu.
Ehkä me olimme alttiit.
Ehkä se oli se intiimitilanne;
soitin- ja solistiyhtye laulamassa juuri meille,
pomppimassa lavalla hikisinä juuri meidän tunteitamme hallittavampaan muotoon.
Ehkä se oli vain sitä,
tunneharhaa.
Tai sitten siinä oli enemmän.
En ole vieläkään valmis puhumaan,
en siitä päivästä
jona tekstiviesti odotti.
En halua oikein puhua edes keikasta.
Se on liian henkilökohtaista.
Se on jotain, joka kuuluu minulle ja lapselle.
Se on jotain sellaista,
mitä seurassamme ollut ei aistinut.
Päätin aluksi olla hiljaa koko keikasta.
En ole sellainen ihminen.
En minä kuuntele glampunkrokkia.
Tai en minä kuunnellut,
en ennen hiihtolomaa.
Eikä senkään myöntäminen,
että kuuntelee,
että pitää,
ei se ole vaikeaa.
Vaikeaa on muistaa ja hyväksyä miksi.
Aluksi tarkoituksenani oli julkaista vain kuvat.
Selityksittä.
Mutta lisäsin sanoja.
Muutama sana itselle,
niiden avulla voin aikojen kuluttua helpommin siirtyä
näihin mielenmaisemiin,
muistaa ne tunteet helpommin sellaisina kuin ne koin.
Pick Up Your Life
Well, it's five to eight boy, You're way too late.
Without a backup plan on how to reach your fate.
You overrate your mental state,
but as the case and your life is getting larger.
The pile of skeletons is growing taller
Pick up your life and walk!
And now you drink yourself to sleep
and now you don't care at all,
you found nothing worth living for.
Laziness and desperation.
I bet you're proud of that combination.
Blaming everything else,
but you don't even dare to take a look at yourself.
And you got...
Empty thoughts in every corner.
Settle on your eyes.
Settle on your tongue.
Minulla on haave.
Haaveilen, että jonain päivänä
saan vangittua ajatelmani
kameran optiikan läpi.
En minä tosissani haaveile kummemmista,
en sen asian tiimoilta.
Oppiakseen täytyy harjoitella.
Toistoa, toistoa.
Erheitä ja virheitä.
Hakuammuntaa.
Ja niin minä olen taivaltanut kameran kanssa.
Olen ottanut kuvia
pienistä asioista,
isoista asioista.
Olen laukonut kameraani,
kuten en filmiaikaan olisi koskaan uskonut tekeväni.
En niin malta takertua pikkuasioihin,
valotuksiin,
aukkoihin
ja niihin muihin.
Koetan vain
vangita hetken kauneuden.
Haluan jakaa palan haavettani.
Napsin kuvia,
sieltä ja täältä.
Jotkin törkkään nähtäväksi,
kaiken kansan töllisteltäväksi.
Napsin myös kuvia
ulos akkunoista;
vieraisilla, asuntonäytöissä, rappukäytävissä,
missä milloinkin.
Kurotan ikkunasta ulos,
hipsin parvekkeella.
Napsaus vain
ja kuva on kortilla.
En koskaan tullut ajatelleeksi,
että kuva akkunasta,
voisi loukata jotakuta.
Mutta niin kävi.
Ja muutama muukin kuva pahoitti mielen.
Siksi siis
siistin kuvia jemmaan,
piilotan pahanmielen aiheuttajat
ja koetan jatkossa ajatella,
ennen kuin toimin.
Pyydän anteeksi kaikilta,
joiden mielen ajattelemattomuuttani pahoitin.
Mikäli täällä vielä näkyy kuvia,
jotka loukkaavat muutakin
kuin estetiikan tajua,
niin hihkaiskaa toki korjauspyyntö niin käyn taas toimeen.
Tekstit
