lauantai 16. lokakuuta 2010

Tarinoita vanhoista ajoista


Mukava elokuvaelämys; Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut. 

Vaikken juurikaan ole perustanut Finnkinon valikoimasta on tänä vuonna jo kahdesti se yllättänyt minut iloisesti. Ensin ihastuin Sherlock Holmesiin ja nyt Adèleen. Kumpikin elokuva sijoittui menneeseen aikaan ja sisälsi mielikuvituksellisia käänteitä. Kumpikin tarjoili runsaasti silmäkarkkia vaatetuksellaan ja miljööllään.



Viehätyin siis seepiansävyisistä elokuvista, tarinoista menneestä ajasta ja samaan aikaan olen löytänyt  Agatha Christien tuotannon. Jos arkiaamuna en ole töissä, vaan television lähellä uppoudun Kyläsairaala-sarjan lumoihin. Aikoinaan, vuorotyöläisenä seurasin aktiivisesti sarjaa ja sen kanssa vuorotellutta Sydämen asialla-sarjaa.


Olen havainnut jotain äärimmäisen vetoavaa vanhahtavissa tarinoissa, joissa käytöstavat, kieli, ajatusmaailma poikkeavat arjestani. Olen havainnut saaneeni vaikutteita, pienen pienissä ajatuskuluissa jään itselleni kiinni. Kun aiemmin sanoin, etteivät kirjat tai musiikki muuta meitä, niin taisin olla väärässä. En silti usko kirjojen tai vastaavan syöksevän ketään mihinkään, ei ellei ihminen sitä itse halua. Itse olen havainnut haluavani leipoa skonsseja, juoda teetä joka välissä ja olen alkanut ihailla huomattavan paljon hillittyä käytöstä.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Jaetut ajatukset


Vedessä, pinnan alla. Vihertävässä hämärässä. Upota, uida syvemmälle ja syvemmälle. Tuntea lähenevä hapen loppuminen ja silti potkaista vauhtia, edetä vielä vähän syvemmälle. Uida pinnan alla. Ilman halua kohottaa päätään ja vetää keuhkoihin syvä siemaus ilmaa. Halu jatkaa uimista, olla hengittämättä, ärsyyntyä jokaisesta pinnalla käynnistä. Jossain vaiheessa on vaikea muistaa, miksi pitäisi hengittää, miksei vain voisi hengittää vettä, suodattaa siitä kaiken tarvitsemansa ja jatkaa pinnan alla.

Enää ei tarvitse hengittää...se on se vaihe jota pitäisi oudoksua, varoa. Se on se vaihe joka saa uimaan pinnan alla, se vaihe jolloin kaikki on hyvin. Onko se vaihe, jossa jokin aivojen osa palaa kohtuun, on veden ympäröimä ja turvassa?


..Hän näki siellä taivaan
Ja se meri olikin pohjaton
Sokaisi ja kietoi hänet
maailma, joka siellä on


Ei ole huolta, ei pimeää
Maan paine uupuu ja häviää
Niin suuri onni!
Ja satuun jää sylissään meriheinää.


~ PMMP, Poika ~


...Näen sen illan tarkalleen niin kuin se kuvaillaan
Tähdet päiden päällä kiikkuu
Vesi väsyy, lämpö pohjaan katoaa
Aallot vaivalloiseen liikkuu
Miten kylmä kohmettaakin nopeaan
Ulpukanvarret ja huulet
Kukaan ei kuule huutoa väsyvää
Taas vaikeampi hengittää

Nyt tiedät kaikki on
Turhaa, hetkessä turhaa
Sä vedät piinatut keuhkosi täyteen
Olit kai sekaisin
Kun luulit hän sua rakasti
Hänhän vain tahtoi sut mukaan


Ja niin kauan, miksi niin kauan
Sä elit kammoksuen tätä päivää
Miltä se tuntuu nyt
Kun veres kohta kylmennyt
Suhisee korvissas hiljaa
...


~ Maija Vilkkumaa, Vähän ennen ~

 

Onko muita lauluja, runoja, tarinoita pinnan alta? Haluan kuulla ne.

Ja lumi tuli



 Uusi projekti vei pääkopasta tilaa. Iltaisin olen uupunut, öisin näen kummallisia unia, joissa seikkailee ala-asteen koulukavereita, niitä joiden kanssa en silloin viettänyt aikaani. Päivät ovat yhtä oppimista. Omaksun tietoa, koetan antaa itsestäni hyvän kuvan, olen sosiaalinen, näppärä ja kokoajan läsnä.


Läsnäoleminen on raskasta. Olla joka hetkessä tässä ja nyt. Olla katoamatta ajatuksiinsa, olla herpaantumatta. Olla kokoajan tässä ja nyt. En pääse vielä pakenemaan tuttujen työhommien rutiineihin, niihin, jotka voi toimittaa ilman, että niitä kunnolla, täysillä, kokoajan ajattelisi.


Vaikka pääni on pumpulinen, täyteen ahdettu, iltaisin. Vaikka näen kummia unia, vaikka olen uupunut, niin silti rakastan tätä. Rakastan uusien asioiden vyöryä, sitä tunnetta kun hukkuu informaatioon, on liian pieni, liian osaamaton, liian kaikkea lannistavaa. Se saa minussa heräämään sen puolen, joka näyttäytyy näissä tilanteissa, sen joka nauraa haasteelle ja itselle, käärii hihansa ja alkaa paiskia.


En ole vieläkään vakuuttunut siitä, että minusta on täyttämään näitä valtaisia saappaita, pelkään epäonnistuvani, joutumaan palaamaan kesken takaisin, sanoa, ettei minusta ollut siihen, että petin kaikkien luottamuksen. Ja tuo epävarmuus saa adrenaliinin kohisemaan suonissa; pelko, jännitys ja hyvänolon tunne, ne kaikki se antaa ja koukuttaa.


Aika tuntuu kuluvan nopsempaa nyt, kun päivät ovat täynnä uutta, kun illat menevät hiljaisesti.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Sitä miettii


Joinain hetkinä ei muista koko menneisyyttään. Ajattelee, että asiat menivät näin ja unohtaa välistä muutaman vuoden. Ihmismieli on niin valikoiva. Muistoissa on niin paljon talletettuna, ettei kaikkiin asioihin, ihmisiin, voi takertua, ei niitä muista, ei vaikka he olisivat tärkeimpiä, mitä silloin oli.

Facebookissa näin vanhan ystävän kuvan, uuden nimen. Ja mietin mitä hänelle kuuluu. Sekä kertasin mielessäni, miksen kysy sitä häneltä, miksi pysyn päätöksessäni. Tai hänenhän se alkujaan oli, laittaa välit poikki. Puhuin asiasta leivonnan lomassa lapselle, puolustelin itseäni. Näin hänet, entisen likeisimmän ystävän, siellä niin, siellä hän oli, napin painalluksen päässä. Ja niin, niin minä jätin painamatta sitä namiskaa. Niin minä päätin "näin on parempi".

Minä rakastin häntä. Minä heräsin öisin hänen soittoihinsa, jaoin hänen huolensa. Eikä se ollut yksipuoleista.

En ole enää draamaqueen, en enää ole se, joka olin silloin. Eikä minulla ole vieläkään halua jakaa voimia hänen asioilleen. Ystävyyskin voi palaa loppuun. Se voi väsyä valheisiin, vaillinaisiin totuuksiin, jatkuvaan olkapäänä oloon ja siihen, ettei enää ole mitään kaunista ja iloista sanottavaa toiselle.


Sitten lueskelin pitkästä aikaa ruokablogeja ja päädyin tuttuun tapaan Sillä sipulin sivuille. Merituuli mainitsi kertomuksensa alussa oman bloginsa perustamisesta sanasen ja se sai jonnekin tyrkätyt muistot hereille. Kyllä minä edelleen muistan, miten päädyin kirjaamaan reseptejä ylös, kyllä minä tiedän, miksen halua tehdä yksin ruokaa, kyllä minä kaipaan.


Joskus havahdun siihen, että puhun hänestä kuin kuolleesta. Etten ymmärrä, miksi minulta kysellään olenko kuullut mitään, olenko tietoinen mistään.

Kun samaan aikaan menettää tärkeimmät ihmiset. Ne joille puhui, joita rakasti. Vaikka kaikkeen oli syynsä, oli elämä, oli kuolema, mitä missäkin. Niin silti sitä miettii, että oli se aika kohtuutonta.

En tiedä opinko mitään kummempaa. Tuskin minusta jalostui sen parempaa ihmistä vaikka hivenen kärsinkin. Minulta meni paljon. Minulta meni silloin niin monta tärkeää ihmistä, niin monta tärkeää asiaa, etten enää jaksa leikkejä.

Nyt katson ympärilläni olevia kasvoja, monet niistä ovat uusia; etäisesti tutusta kasvoista on tullut tärkeitä. En enää jaksa haaskata vuosia uskaltaakseni sanoa "tämä ihminen on tärkeä, tämän ihmisen haluan elämääni". Nyt haluan uskoa ihmisiin, haluan uskoa siihen, ettei tarvita kymmeniä vuosia aikaa tullakseen läheiseksi. Ja niin minä puhun ja puhun. Kuron sanoilla elämät yhteen, tilitän ja sepustan. Haluan jakaa kaiken ja unohtaa osan. Haluan uskoa, että maailma on täynnä ystäviä, ettei luottamus ole turhaa.


Kaiken jälkeen. Kun on unohtanut, jatkanut eteenpäin, kohdannut niin paljon uutta, ettei itsekään ole enää sama ihminen. Niin kaiken jälkeen, sitä joskus huomaa miettivänsä, miten heillä, siellä jossain, menee. Vieläkö heidän naurunsa helkkää samalla lailla, kuin silloin ammoin. Vieläkö heidän äänensä kuulostaa samalta, kuin muistoissani. Vieläkö he muistavat minut, ajattelevatko hekin siellä jossain mennyttä.

On ollut


Sitkeää flunssaa, pitkiä unia, yöllä ja päivällä, sekä tyttären juhlat. Kaikki ovat vaatineet osansa. Onneksi flunssa osoittaa jo heltymisen merkkejä ja pääsen pian nauttimaan täysillä syksystä.