Mökillä

Viime viikonloppu mökillä.

kun aurinko tietäni lämmittää

Luuletko että heikkous on se mikä johtaa kiusaukseen? Voin kertoa sinulle että on olemassa niin suuria kiusauksia että vaaditaan suurta rohkeutta antautua niille.  
~ Oscar Wilde ~

Olen heikko. Lankean heikkojen kiusauksiin. Minulla on suuria kiusauksia, joihin ajatuksissani lankean. En halua antaa vain pikkusormea, haluan antaa kaiken. Ja siitä huolimatta en tee niin.


Joinain hetkinä sanon itselleni, että tässä se oli, nyt repäisen, toteutan hurjimmat haaveeni, heittäydyn, annan mennä, ilman turvaverkkoja ja varasuunnitelmia. Uhoan itselleni, teen suunnitelmia, laskelmia päässäni.


Ja silti se ääni, järjen tai varovaisuuden ääni lausuu ne ikuiset sanat; Tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa. Eikä vastuullinen ihminen loikkaa omasta lokerostaan, anna piupaut oravanpyörälleen. 


Vaikka säntään innolla uusiin haasteisiin, vaikka olen imarreltu ja onnessani niin silti minussa on sisällä se toinen satu, se satu, jolla on erilaiset haaveet ja tavoitteet. Se toinen kuiskii korvaani yksinäisinä hetkinä, se lupaa seikkailuja, vaaroja ja uusia tuulia.


Minulla on lukuisia tekosyitä jäädä nykyiseen. Aivan yksinkertaisesti nytkin on hyvää,mielenkiintoista ja tapahtumarikasta. Koetan tolkuttaa itselleni, ettei se ruoho ole sen kummoisempaa missään, että jokaisella asialla on kääntöpuolensa. 


Koen olevani liian vanha identiteettikriiseihin, miettimään perustavaa laatua olevia kysymyksiä; "kuka minä olen, mitä minä haluan, mistä minä haaveilen?"

Toisaalta viimeiset vuodet ovat muovanneet minua paljon. Joskus minun on hankala tunnistaa itseni, ajatukseni, mielihaluni ja tarpeeni. Koetan pikkuhiljaa tutustua tähän uuteen minään, katsoa miten sen kanssa tulen toimeen, mihin tämä uudenlainen tyyppi kykenee. Vähän joka välissä olen mielessäni kutsunut tätä uutta pelkuriksi, liian turvallisuushakuiseksi, varman päälle pelaajaksi.

Ja silti; aamulla saan kuulla loistavia uutisia tilapäisestä työajasta, joka saa lompakkoni lommolleen, mutta antaa enemmän ja illalla kuulen, ettei asumisemme täällä jatkune kauaa, eikä minulla ole mitään tietoa minne suuntaisimme, mistä lommolompakkoinen saisi mukavan kodin. 


Ja siinä minä sitten istun. Totean saaneeni taas kaiken haluamani; sen työajan, vapauden hetkeksi ja seikkailun, sen tunteen kun taas kerran pelissä paljon eikä varmuutta mihin jatkaa, eikä oikein ketään jolle puhua.


Puhuttelen itseäni, punnitsen ja puntaroin tilannetta, kunnes se muuntuu suuremmaksi kuin onkaan. Mietin olisiko tämä se hetki, puhutteleeko maailmankaikkeus juuri nyt juuri minua, käskeekö se syöksymään Lontooseen etsimään onnea tuhansien muiden lailla, säntäämään niityille hoitamaan mehiläisiä, etsimään jo viimeinkin se mies ja avio-onni.

Sitten tulen taas järkiini, mietin miten helppoa olisi oikeuttaa oma toiminta tilanteilla ja olosuhteilla, unohtaa se,  että minä nyt kumminkin satun olemaan ruorissa, ohjaamassa aivan itse oman elämäni paattia. Elämä saattaa heittää millaista keliä vain, mutta loppujen lopuksi en ole mikään tahdoton lastu laineilla vaan oman elämäni toimija.

Ja näin olen taas päätynyt alkuun. Uskallan langeta vain pieniin kiusauksiin, sillä en tiedä kuka olen ja mitä haluan. Turvaan elämääni, haluan tovin maton pysyvän jalkojeni alla, en vielää ole valmis matkaamaan sen kanssa suurempiin elämän muutoksiin.

Kohden uutta

Asiat etenevät suuntaan, josta joskus naureskellen, itsekään uskomatta, puhuin. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Minulla piti olla tapahtuma köyhä syksy.Olen ollut tyytyväinen uusiin työkuvioihin, uusiin ihmisiin, kaikkeen uuteen. Kieltämättä kaiken uuden omaksuminen, uudet tavat, ihmiset, ne eivät vain ole helppoja minulle. En ole tarpeeksi sosiaalinen sujahtaakseni aina vain uusiin kuvioihin, antamaan aina vain uuden upean vaikutelman.

Osittain itseltäkin salaa laskeskelin päiviä komennuksen loppumiseen, sen normaalielon alkamiseen. Olisi taas oma työpöytä, tutut ihmiset ja tehtävät. Ei tarvitsisi pingottaa, omaksua aina vain lisää uutta ja koettaa samalla olla osa uutta tiimiä.

Sitten se taas tapahtui; avautui mahdollisuus hypätä aina vain suurempiin saappaisiin, lyöttäytyä taas uuteen porukkaan, oppia aina vain uusia sovelluksia, toimintatapoja ja sen semmoista. Vastasin kysymykseen kyllä, ennen kuin aivoni kerkesivät edes sulattamaan saamansa tiedon. Totta kai olen kiinnostunut, tietenkin pärjään, aivan taatusti olen kuin luotu tehtävään ja ei, ei toki minua haittaa, ettei tämän kertaisen komennuksen loppumisajankohdasta ole kellään tietoa.

Nyt koetan uskotella, että tuleva on hyväksi, sehän on juuri siihen suuntaan kun joskus ajattelin pyrkiväni.
Pyyhin kapinalliset ajatukseni, ne jotka kiljuvat, ettei minusta ole siihen, etten minä ole sellainen. Hautaan taas toistaiseksi haaveeni boheemistahippielosta ja mietin joudunko ostamaan jakkupuvun, meikkaamaan tai ainakin kampaamaan hiukseni aamuisin.

Olen onnellinen, olen tyytyväinen. Silti, jos pääsisin palaamaan niihin sanoihin kolmen vuoden taa, olisin ehkä hiljaa, en halajaisi tämän kaltaisia asioita kohtalolta, vaan tyytyisin salaisissakin haaveissa siihen mitä silloin oli.

Kurtisaanin vuoteessa

Isovanhempien päiväpeitto pääsi hetkeksi käyttöön. Ei se sitä muuta, että olen ikuisuuden ollut kyllästynyt rautahirviöön, jota sängyksi kutsun, mutta saa se siihen pienen muutoksen. Ja uutta sänkyähän en osta, ennen kuin törmään siihen oikeaan sänkyyn.

Sarah Dunant:in kirja Kurtisaanin vuoteessa  pääsi uusinta luentaan ja sille on toisenkin lukemisen jälkeen paikka katsottuna kirjahyllystä. Kurtisaani Fiammetta Bianchinin ja kääpiö Buccinmaailma aukeni silmieni eteen. Kykenin siirtymään vaivatta Rooman kapuille, joilla veri lainehti, koin Venetsian rappion, kykenin näkemään mielessäni kaikki kuvaillut maisemat vaivatta, vaikken koskaan kuvatuissa paikoissa ole käynyt.

Luin myös Venuksen syntymän samalta kirjailijalta ja olin hyvin pettynyt. Kirja oli hyvä, mutta Kurtisaanin vuoteeseen verrattuna se oli hajanainen, sekava ja päähenkilö oli hermoille käyvä. Olisin ollu tkirjaan tyytyväisempi, ellei edellisen kirjan jälkeen ennakko-odotukset olisi olleet pilvissä. Löysin Dunantin sivuilta muitakin kirjoja luettavaksi, mutta pahaa pelkään, etten löydä kurtisaanin veroista, siinä tarinassa oli taikaa.

Kellokosken Prinsessa ja Pimeyden Prinssi

Torstaina minulla oli kerrankin kamera mukana Sörnäisissä. Olen kesän mittaan ihaillut tätä kävelytien pätkää ja nyt sain sen ikuistettua. Jokaisessa kaaressa kasvaa omanlaisiaan köynöksiä, reunustaa koristaa eksoottisen näköiset kukat, tästä minä pidän. Pieni pala puutarhaa keskellä kivikylää.  

Työpäivän jälkeen ohjelmaan kuului Prinsessan ennakkonäytös, kera keskustelu paneelin johon osallistui Osmo Soininvaara, elokuvan ohjaaja, Arto Halonen ja yksi käsikirjoittaja näyttelijä, Paavo Westerberg sekä Kellokosken nykyinne johtaja, jonka nimi livahti muistista. Eloku8va oli loistava ja myöhemmin kirjakaupassa pikaisesti kurkkasin Ilkka Raitasuon Kellokosken Prinsessa kirjaa ja sain aavistuksen lisävalaistusta Prinsessasta, tuo kirja täytyy saada ajan kanssa luettavaksi.

Illalla Areenalla lauloi Ozzy. Keikka oli mahtava. Upea. Energinen.

Yön nukuimme majapaikassamme liian kapeassa vuoteessa. Pyörin koko yön, niin paljon, että alkoi itseäkin ärsyttää, mutta oli kiireinen torstai sen arvoinen.

Väsyneenä juhlahumuun

Päivällä Vermo ja illalla Drag show artust 2010, suunnitelma tuntui vielä eilen hyvältä, mutta nyt jalat kirkuvat uupumustaan ja silmäluomet painavat tuhottomasti. Onneksi viisaana varasin matkaan ne kaikista korkeimmat korot.


Mietin, voisiko Drag kisailuun mennä yleisöksi sääri sheivaamatta, mutta selätin laiskotuksen ja päätin sen verran panostaa ulkoasuun, että pahimmat järkytyksen aiheet poistan.

Lähellä kaukana

Kun pääsee ajoissa töistä, voi seikkailla kaupungilla. Voi käydä tapaksilla äidin kanssa Mayassa, seikkailla uudistuneessa Stockan Herkussa ja istahtaa kahvilaan keskustelemaan lentojen hinnoista. Kun vain iltojen pimetessäkin muistaisi, ettei sitä aina tarvitse mennä kauas ollakseen etäällä, saadakseen asioihin välimatkaa.