Elementary, my dear Watson

Aikaa sitten työtoveri houkutteli minut elokuviin, sain valita elokuvan. Valitsin Sherlock Holmesin. Tuo elokuva tarjosi meille toimintasankarin, kauniita kuvia vanhasta Lontoosta ja juonenkäänteitä vähän joka makuun. Myöhemmin menimme vielä muksun kanssa katsomaan elokuvan kahdestaan ja tavoitteena on omistaa elokuva joku päivä dvd:nä.

Mutta mikä elokuvassa sitten koukutti? Kun katselu kokemuksesta on näin kauan, on vaikeaa muistaa kaikkea oikein, niin kuin sen silloin koki. Rakastan Lontoota, hämyisiä kujia, vanhanaikain vaateparsia (muiden päällä), aksenttia ja olenhan viehättynyt Housesta Ja Dexteristäkin, joten hankalia näyttelevät miehet ovat selkeästi makuuni. Ehkä jotkin asiat vain näyttävät hyviltä suurella kankaalla ja niiden tarjoama silmäkarkki saa mieltymään tarinaan syvemmin, kuin mitä siihen kiintyisi kotisohvalta käsin. Rakastuihan Moulin Rougeenkin elokuvateatterissa ja syytän siitä silmieni lumoamista.

On olemassa perusjuonia, niitä jotka toistuvat eri vivahtein. Kun poika tapaa tytön, kuinka rievuista kavutaan rikkauksiin, hirviöt tuhotaan ja kuten Keskisuomalainen kertoo;
"Arthur Conan Doylen luomat Sherlock Holmes ja tohtori Watson jäivät kirjallisuushistoriaan stereotyyppeinä eriskummallisesta etsivänerosta ja hänen yksinkertaisesta apulaisestaan.
Kaava toistuu paitsi Hercule Poirotin ja Nero Wolfen kaltaisten salapoliisien seikkailuissa, myös esimerkiksi Batman-sarjakuvissa tai television House-lääkärisarjassa".
Perusjuonissa, stereotypioissa on jotain lohdullisen tuttua; vaikka tarina kuljettaisi miten, aavistaa silti miten tarina tulee kulkemaan.

Syksyllä havahduin siihen, että minullahan oli kirja täynnä Holmesin seikkailuja, mutta vasta nyt olen ryhtynyt lukemaan kirjaa. Jos minulla joskus meinasi mennä hermo Agatha Christien Poirottiin, tämän omahyväisyyteen ja yli-ihmismäisyyteen, niin arvatkaa mitä Hra Holmes minussa saa aikaan.

Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joissa keskitytään kulloinkin käsillä olevaan ongelmaan ja kuvataan ympäristöä ja ihmisiä juuri sen verran, kuin on juonen kannalta oleellista. Kaipaan kuvauksellisia kohtia, sanoilla maalailua, brittikulttuurin esiintuomista. Toisaalta taas, ymmärrän mikä Holmesissa viehättää; tarinat ovat lyhyitä, erilaisia ja silti aina voi luottaa ratkaisun löytyvän. Kirja olisi varmaan parhaimmillaan aloittelevan lukijan käsissä.



Kun olin pikkuinen flicka vietin kesän Dartmoorin nummilla, siellä missä kuulemani mukaan Baskervillen koira kuvattiin. Siellä sumun keskellä, siellä oli villiponeja, lampaita, kaniineja ja piikkihernepensaita. Siellä kuulin muutamia mielikuvitusta kutittelevia kommentteja Hra Holmesista ja olen sen jälkeen kokenut kummaa yhteyttä tuohon kaitaan salapoliisiin. Tätä kirjoittaessa moitin itseäni, etten Lontoossa vieraillessani ole käynyt Baker Street 221 B:n edustalla tepsuttelemassa, mutta ehkä ensi kerralla. Siihen asti koetan tutustua alkuperäiseen Sherlock Holmesiin.

Päästäksesi oikeaan tunnelmaan etsi musiikiksi Sherlock Holmesin soundtrack; "The Rocky Road to Dublin" ja Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia.

Kentältä kohteeseen (muistiin kirjattua)

Olen aina lentänyt Heatrow'lle, mutta koska tulevaisuudesta ei tiedä, niin nappasin ylös vaihtoehtoiset kentät ja niistä selviytymisen Lontooseen.

Stansteadistä A6-bussilla 1,5 tuntia 10 £, meno-paluu 17 £
Stanstead Express-junalla matka Liverpool Streetin asemalle  45 min,18  £, meno-paluu 27  £
 
Heatrow'lta metrolla 1,5 tunnissa 4,50  £, Oyster matkakortilla 2,40  £ ruuhka-ajan ulkopuolella.
Heatrow Express-junalla 15 min Paddingtonille 16,50  £ meno-paluu 26  £

Gatwickistä First Capital Connect-junalla 1 tunti St Pancrasiin tai London Bridgeen 9 £, meno-paluu 17 £.
Gatwick Express-junalla 30 min Victorialle 17  £, meno-paluu 29  £

Heatrow'n ja Gatwickin lentokenttien välillä kulkee bussiyhteys (National Express) Meno-paluu n. 36 £

Kuva ja miten se otettiin

Lari osti reissusta Filmikameran, semmoisen vanhanaikaisen, keveän ja mielikuvitusta kiihottavan. Me, aikuiset ihmiset, filmiajan kasvatit, menimme päästämme sekaisin. Niin pieni asia, filmi kamerassa ja olimme aivan diudiu.

Olihan kamerassa jo useasti digikameraankin haaveiltu kalansilmäobjektiivi ja se osaltaan selittää päidemme sekaisin menoa, mutta ei silti riitä selventämään sitä riittävästi.

Se Jännistys, se Panostaminen, kuvanottamisen Peruuttamattomuus. Ne taisivat olla Se-juttu. Kun kuva oli otettu, oli se otettu ja lopputuloksesta ei ollut mitään tietoa. Oliko kuvattavilla silmät auki vaiko kiinni? Oliko ilme hyvä? Ja ennen kaikkea, mitä kaikkea kalansilmä taltioi, miten se vääristi maailman.

Ulkokuvat Hampstead Heath, Kamera Urban Outfittersiltä..

Se kolmas

Me olimme matkalla.

Miida, Lari ja minä.

Matkalle lähdettäessä oli ne tavalliset hössötykset; mistä lennot, hotelli ja muu sen semmoinen.

Tällä reissulla oli alkuhommeleina myös selventää uteliaille kuka kumma se kolmas mukaantulija on.

Siis matkatahan voi monella tapaa, on perhereissut, bilereissut, kaveriporukka matkat, työmatkat ja niin poispäin. Meillä oli tämmöinen, niin mimmoinen, hengausmatka?

Shoppasimme, haahuilimme, katsoimme nähtävyyksiä, kävelimme, syödä puputimme, pysähtelimme siellä yhdessä kahvilaketjussa ja kipitimme pitkin katuja ja ennen kaikkea ajelimme maanalaisella. Se oli siis semmoinen kaahotusmatka, joista ihmiset yleensä ymmärtävät pysyä kaukana.

Millainen ihminen siis lähtee akkaihmisen ja teinin matkaan?

No tietenkin se ihminen luuli, ettei olisi ainoa mukaan tulija, niin mekin luulimme. Sitten kävi niin, että se jäi jumiin matkasuunnitelmiin, kun muille tuli esteitä.

 Omiin korviini tuo kaikki kuulostaa luontevalta, normaalilta. Oli suunnitelma, se ei täysin toteutunut, se toteutettiin osittain.

Ongelmalliseksi muille ymmärtää asian teki se, että Larin olin tuntenut tahi tiennyt matkaan lähtiessä vain joitain aikoja paremmin. Lisäksi Lari on miesihminen.

Niin yksinhuoltajatätiset eivät matkaa nuortenmiesten kanssa ilman kysymyksiä. Maailma on niin epäreilu. Itsellekin tuli huppanaolo asiaa ihmisille selvitellessä. Aloin jo tuumailla, että on miekkosessa oltava jotain pahasti vialla kun moiseen ryhtyy, sillä ei kai kukaan normaali tällaiseen ryhdy?

Toisaalta ymmärrän ihmetyksen, mutta toisaalta se kaiveli. Miksi asioista tulee niin monimutkaisia ihmisten päässä? Miksei ihmiset vain voi karata Lontooseen siksi, että se sillä hetkellä tuntui ihan kivalta idealta. Miksei ne voi kaapata matkalleen mukaan kaikkia kynnelle kykeneviä ajattelematta asioita yhtään sen pidemmälle?

Loppujen lopuksi tyydyin toteamaan ihmisille, että Lari on se, joka oli kanssamme teatterissa. Mitäpä muuta olisin osannut sanoa? Luetella muutamia tylsiä faktoja käydyistä kouluista, lempimusiikista, asuinpaikoista ja muista sen semmoisista, jotka eivät nyt loppujen lopuksi paljoakaan kerro siitä millainen ihminen on ja millaista matkaseuraa hänestä saa.

Näin matkan jälkeen voin todeta, että oli se miekkonen vain hurjan hauska matkaseuralainen ja että ensi matkalle voisimme raahata hänen lisäkseen ne kaikki, jotka eivät tällä kertaa päässeet mukaan.

Portobello

Talvella tutustuin Coelhoon ja Portobellon noitaan, haaveilin Lontoosta ja olin surullinen.

Meidän ei pitänyt lähteä Lontooseen. Meidän piti mennä jonnekin muualle, kokea jotain muuta. Mutta emme me sitten mieltämme malttaneet, kun matkatoimisto tarjosi kahta kaupunkia edullisesti.

Meidän piti houkutella mukaamme paljon ihmisiä, jaettu ilo on moninkertainen ilo. Matkaamme kaikkien kiemuroiden jälkeen uskaltautui vain yksi.
 

Jossain vaiheessa panikoin, millaista on matkustaa kolmisin. Kolme on hyvä määrä, kolme on jo ryhmä ja ryhmä on enemmän kuin pari. Ryhmässä toimitaan eritapaa, kuin toimitaan kaksin. Se kolmaspyörä tuo mukanaan enemmän kuin vain yhden ihmisen lisää, hän tuo mukanaan ryhmän.
 

Muksun kanssa kaksin matkaaminen on helppoa; me tunnemme toisemme, meillä on samat kokemukset Lontoosta, yhteiset suunnitelmat. Ja se kolmas, se joka uskaltautui mukaan, mitä hänellä oli? Ajatuksia varmaankin, mielikuvia. Mutta valmistiko mikään häntä matkaan kahden euforiassa leijuvan naiseläjän kanssa, osasiko hän valmistautua loputtomaan kävelyyn, shoppaamiseen, säntäilyyn ja kehnoihin vitseihin?

Meidän onneksemme kolmas oli mukautuvainen. Saimme kaahottaa vapaasti, säntäillä ja ryntäillä, kunhan huolehdimme, että matkan varrelle osui säännöllisin väliajoin Starbuck's.

Tuumin, mikä olisi sovelias ajanjakso odottaa, ennen kuin alkaa ahdistella toista, kyselemään, oliko se nyt millaista matkata kanssamme, lähtisikö hän uudelleen kanssamme jonnekin.

Äitiydestä

Jos minun pitäisi määritellä itseni, keksisin monta hienoa sanaa, selitystä.

Se mitä olen, on niin syvällä minussa, olen siihen niin kasvanut, etten ymmärrä edes asiaa ajatella. Jotkin asiat ovat niin itsestään selviä, ettei niitä aina osaa ajatella.

Pian, jos vuodet suovat, olen puolet elämästäni ollut äiti. Suurimmaksi osaksi olen ollut vastuussa yksin.

Yksin vastuussa, yksin äitinä, sellainen kokemus ei voi olla muuttamatta ihmistä. Olisin toisenlainen, ilman tätä kokemusta. En olisi minä, jos en olisi äiti.

Ympärilläni ystäväni saavat esikoisiaan, tosikoisiaan tai vasta suunnittelevat moista.

Minä seison uuden rajamailla.



Nuorempana haaveilin suuresta perheestä, lapsista joita olisi hälisevä joukko. Unelmoin omasta talosta, hyvästä parisuhteesta ja kaikesta siitä, mikä nyt tuommoisiin mielikuviin kuuluu.

Nyt mietin, mitä haluan. Voisin edelleen saada sen lapsilauman, miehen, talon maalta ja kaiken sen muun. Ja sitten tulee se mutta; mutta haluanko minä sitä enää, olisiko minusta enää siihen elämään? 

Olenko mahdollisesti kasvanut ulos haaveestani, onko aika korvannut vanhan haaveen uudella unelmalla? Mikä on se polunhaara, jonka haluaisin tavoittaa?



En halunnut kasvattaa lasta itseäni varten. Olen halunnut kasvattaa lapseni häntä itseään varten. Olen halunnut antaa hänelle ne kliseiset juuret ja siivet.

Lapsi varmaan joskus lausuu arvionsa kasvatuskyvyistäni.Tällä matkalla olen ainakin saanut kasvatettua itsestäni paljon monitaitoisemman, paremman, pitkäpinnaisemman ja onnellisemman minut. Siitä kiitos kuuluu ennen kaikkea lapselleni, joka oli tällä matkalla parhain mahdollinen opas.

Matkakuumeilua

Kun matkaan on enää vähän aikaa, alkaa haaveilu muuttua panikoinniksi. Mielessä laukkaavat kaikki ne paikat, jonne on päästävä, uudet ja vanhat. 

Mieli laatii listoja muistettavista asioista, on vaihdettava rahaa, haettava uusi Visa pankista, lainattava matkalaukut, päätettävä mitä pakkaa mukaan, etsittävä adapteri sähkölaitteille ja joka välissä hihkuttava hulluunnuttavaa hurmosta; me lähdemme reissuun!!!

Kun ensi kerran kävimme Lontoossa oli se Kokemus. Sitten tuli se karman kääntöreissu ja nyt emme enää edes koeta huijata ketään; olemme koukussa, totaalisen, onnellisen koukussa.

Ja miksemme olisi? Mikä voisi olla viehkompaa, kuin elää hetken omaa prinsessasatuaan? Lontoossa hurvittelemme budjetilla, jota emme kotomaassa koskaan hurvittelisi. Kierrämme puistoja, kävelemme katuja, ajamme metrolla ihan vain ajamisen riemun takia, säntäilemme mutkikkaissa tunneleissa ees ja taas ja emme eksy. Löydämme ihanat putiikit, torit ja markkinat. Juoksemme jalkamme uuvuksiin ja iltaisin kaadumme sänkyyn väsyneinä, eikä unta tarvitse odottaa.

Kensingtonin palatsin puutarhan pulu

Tietenkin näin voisi olla missä vain. Voisimme toteuttaa saman täälläkin. Mennä ja tulla, nuuhkia kaupunkejamme uusista kulmista, shopata ja hupsutella. Mutta se ei olisi sama. Vieraaseen suurkaupunkiin on ihana upota, muuttua osaksi kasvotonta massaa. Hetken aikaa voi olla kuka vain, mistä vain. Menneisyys, nykyisyys tai tulevaisuus ei sillä hetkellä määritä meitä. Silloin on vain se taianomainen hetki, hetki jolloin saa lomaa itsestään, elämästään. Saa hetkeksi tunteen, että kaikki on mahdollista.
  

Meidän ei alkuun pitänyt matkata Lontooseen, meidän piti käydä vain Berliinissä. Suunnitelma oli mainio. Uusi kaupunki varmasti lumoaisi meidät. Suunnitelmassa vain oli heikkous; sen laatijat. Matkatoimisto kauppasi kahden kaupungin matkaa kohtuu hintaan ja me emme mieltämme malttaneet. Näin ollen matkaamme Lontoon kautta Berliiniin ja varaudumme hengästyttävän ihanaan lomaan.

Mikäli talvella nyrpistelimme nenäämme säästölinjalle, jätimme väliin jotkin riennot, tingimme hankinnoista, olimme taloudellisia kuluttajia niin nyt toteamme, että se kannatti.

Kunhan fiilistelen

Lontoo- Berliini

Matkakuume yltyy.

Tiedän mielihaluni Lontoon suhteen,

mutta Berliini on kartassani

se valkea läiskä,

jossa lukee;

Täällä asuu lohikäärmeitä.

Kun Lontoo on jonkinlainen

paluu kotiin

on Berliini seikkailu,

kartoittamaton maanosa.

Lapsen kanssa on mukava matkustaa.

Ei tarvitse miettiä pubeja, yökerhoja, juhlia.

Mutta on se omalla tavallaan vaativaakin,

ei voi ajatella 

hostelleja,

epämääräisiä majoituksia,

aterioita,

silloin kun pennit piisaavat.

Toisaalta,

tämä sopii mukavuuden halulleni melkoisen mukavasti.

Tukahdutan siis sen rämäpää seikkailijattaren, 

hän ei tule joutumaan kiipeliin tällä reissulla.

Vetävä aloitus

Kahvinkeitin olkani takana sihisi kuin vihainen käärme. Ääni, joka siitä, lähti, teki pahaa ennustavan, etten sanoisi pirullisen vaikutuksen. Ehkä, ajattelin, useimmilla ympärillämme kuuluvilla nykyajan äänillä on sama ominaisuus. Poikki taivaankannen syöksyvän suihkukoneen pelottava ujellus, tunnelissaan lähestyvän maanalaisen junan kumea, uhkaava jytinä, ohikulkeva raskas rekka-auto, joka panee talon perustuksiaan myöten vapisemaan...Vieläpä vähäisemmät jokapäiväiset kotoiset äänet, niin hyödyllisiä esineitä kuin niiden aiheuttajat ehkä ovatkin, saattavat kuulijan  ikään kuin varuilleen. Astianpesukoneet, jääkaapit, painekeittimet, pölynimurit - kaikki ne tuntuvat sanovan "Varo, minut on valjastettu sinun palvelukseesi, mutta jos teet virheen, niin..."
Vaaroja täynnä oleva maailma - sitä tämä on.
Hämmensin hyöryävää kahvikuppia edessäni. Siitä nousi miellyttävä tuoksu.

 ~ Totuus Hallavan hevosen majatalosta, Agatha Christie ~