Tapahtumaköyhää elämää lykätty toistaiseksi

Taas sain mahdollisuuden mennä oppimaan uutta, uusiin tehtäviin. Taas saan sujahtaa uuteen porukkaan, uusiin tehtäviin. Tavallaan se on mukavaa ja tavallaan taas. Juurihan palasin lomalta, juurihan päätin aloittaa tylsän arjen. Ikävystyä, pitää asiat tuokion muuttumattomina. Juuri näin päätin. Ja sitten aukeni taasen tilaisuus, jolle ei oikein voinut sanoa kuin juu.

Illalla muksu tuli kotiin kukkia keräämästä. Teimme kanapastaa hänen reseptillään. Siinä keskustelun lomassa sanoin taas ne niin tutut sanat; joutunut sairaalaan, asioita tutkitaan. Nimet ja sairaalat muuttuvat, sanojen hillitön paino, taustalla piilevä huoli, ei.

Mistä tahansa voi tulla normaalia. Se käy yllättävän nopsaan. Pahinta on, että se vaikuttaa moneen. Me puhumme kuolemasta, me puhumme sairaaloista ja siltikään emme. Jutut menevät tuttuja uomiaan, maailmoja syleilevät pohdinnat ja keskustelut odottanevat aikaansa. Se mikä meille on normaalia, ei ehkä ole normaalia muille. Joskus huomaa, että puhuu asioista, joista ei pitäisi puhua, sanoo sanoja, joita ei ole tapana lausua.

Nyt en haluaisi mennä uuteen paikkaan, en hymyillä uusille ihmisille, en antaa hyvää kuvaa itsestäni, en omaksua uutta tietoa. Ei se siitä ole, että kuuli uutisia, siinä on muutakin. Siinä on muistojen paino, siinä on asioita, jotka eivät juuri tähän liity, mutta yhdessä ne ovat suuria.

Haluaisin vain mennä hyppimään pimeään saliin. Kuunnella musiikkia, joka täräyttää ajatukset hetkeksi pellolle. Nauraa suu korvissa hullunnaurua solistille, joka sylkee vedet katsojien niskaan. Haluan endorfiinihumalan, haluan todellisuuspaon, haluan nukkua yön näkemättä unia, joiden jälkeen herään hymy huulillani todellisuuteen.

Kun asioita tarkastelee vakavammin, voinee vain todeta, että tämä nyt vain taitaa olla yliherkkä kuunvaihe, johon nyt vain sattui osumaan asioita. Pian asiat saanevat oikeat mittasuhteensa ja hymähdän draamailulleni.

Postaus, joka toimii päiväkirjana

Eilinen oli semmoinen häsläpäivä, päivä joka eli ja muuntui koko ajan. Työpäivä oli nihkeän kuuma ja sen keskeytti vain pikniköinti Ateneumin nurmikolla. Työtovereiden mielestä oli jokseenkin hupaisaa kuulla, minun säntäilevän keskustassa lämmitetty ruoka toisessa ja haarukka toisessa kädessä, minusta se vain oli järkevää; kesä on lyhyt ja siitä pitää ottaa kaikki irti.

Työpäivän jälkeen oli ohjelmassa Texasin ylihintainen terassi kera työtoverityttöjen, sieltä jatkoimme pienemmällä kokoonpanolla Bakersin euron skumpalle, josta taasen säntäsimme Aikataloon treffaamaan lasta. Lopulta päätimme syödä Mayassa kolmen euron naposteltavilla mahan täyteen. Koska työtoverilla oli loma ja minulla edellisyön painajaisten aikaan saamaan arviokyvyn katkos, niin ajatuksena vastata kyllä saamaamme tuparikutsuun jonkun nuoren miehen luo tuntui hyvältä ajatukselta.

Lapsi sai asematunnelin Anttilan alelaarista Fjorton suger-elokuvan ja hänen oli määrä matkata kotiin odottamaan illan viimeisen metron tuomaa äitiään, mutta, kuten tiedossa on, voi asematunnelissa hengaamalla törmätä vaikka millaisiin tilanteisiin. Siellä kannattaa miettiä kenen kanssa juttusille lyöttäytyy. Niinpä se monikulttuurinen sulotarlauma, joka kiljui nimeäni koitui lapsukaisen suunnitelmien muutokseksi.

Lapsukainen siis sai siellä tunnelissa tarjouksen mennä yökyläilemään ystävälleen ja vastineeksi tuo ystävä tulee meille sunnuntaina yökylään. Tilannetta vieressä seurannut työkaveri vain mutisi jotain siihen suuntaan, että teinien vahdinnan sopiminen ja järjestäminen on helpompaa, kuin naperoikäisten.

Säntäilimme useampiin kulkineisiin ja päädyimme Mäkelänrinteen kupeeseen juhliin, joista emme juuri ketään tunteneet. Lähinnä kulutimme aikaamme keskustelemalla muutaman tutun kanssa ja höpistessä tyttöasioita. Siinä jutustelun lomassa tuli ajateltua kaikenmoisia ajatelmia. Se kerhotila, jossa juhlat pidettiin, oli täynnä ilmeisesti noin kahdenkymmenenviiden hujakoilla olevaa väkeä. Mietin kaikkia niitä juhlia, joissa siinä iässä olin, kaikkia niitä ihmisiä, joita silloin kohtasin ja ero oli selkeä. Tämä iloinen ryhmä ei juonut humalahakuisesti, vaihteli kesken lauseen kielestä toiseen ja kaikki ne näyttivät pitkinä, hoikkina ja urheilullisina pelottavan tervehenkisiltä.

En voinut olla ajattelematta, että näihin juhliin olisin aivan mainiosti voinut ottaa teininkin mukaan. Istumaan lattialle, puhumaan keveitä, käymään sujuvaa small talkkia isännän ja vieraiden kanssa.

Ystävän yöbussia odottaessa käväisimme Mollyssa hetkumassa hetken ja kotiinpaluu oli liian aikainen; aamun Hesariin oli liian pitkä-aika, jotta olisin jaksanut odottaa saadakseni normaalin lopetuksen juhlaillalleni.



Viikon kohokohdat: Taivaalliset olennot Orionissa kera lapsen, siivoussuunnitelman laatiminen, jotta saisimme sekä kaiken viipotuksemme että puhtaan kodin, palstailu yhdistettynä isän kanssa keskusteluun.

7.7.

Tänään on juhla.
On syntymäpäivä.
Sankari on poissa.

Koska ikävä helpottaa,
mieli suostuu uskomaan lopullisen?

Näen unia, joissa kuolleet elävät.
Käyn pääni sisäisiä keskusteluja,
ihmisten kanssa joita ei ole.

Minun on ikävä.

Vanhat naiset

Minä pidän vanhoista naisista,
rumista naisista,
motkottavista mummoista.
He ovat maan suola.
He eivät inhoa inhimillisiä jätteitä.
He tuntevat rakkauden ja uskon,
mitalin kääntöpuolen.

Hamlet riuhtoo verkossa,
Faust näyttelee alhaista ja naurettavaa roolia,
Raskolnikov iskee kirveellä.

Jumala kuolee.
Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä,
aamun sarastaessa ostavat leipää, viiniä, kalaa.
Sivilisaatio kuolee.
Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa,
avaavat ikkunat, siivoavat roskat.
Ihminen kuolee.
Vanhat naiset pesevät ruumiit, hautaavat kuolleet,
istuttavat kukkia haudoille.

Minä pidän vanhoista naisista,
ryppyisistä naisista,
motkottavista mummoista.
He uskovat ikuiseen elämään.
He näkevät pelkuruuden ja sankaruuden,
suuruuden ja pienuuden,
oikeissa suhteissa arkipäivän vaatimuksiin.

Heidän poikansa löytävät Amerikan,
tuhoutuvat Thermopylaissa,
kuolevat risteillä,
valloittavat avaruuden.

Vanhat naiset ovat pyhien kissojen pyhiä muumioita.
He ovat pieniä kurttuisia,
kuivuneita lähteitä,
hedelmiä
tai lihavia munanmuotoisia buddhia.

Kun he kuolevat,
silmästä virtaa kyynel,
joka yhtyy suunpielessä
nuoren tytön
hymyyn.

Tadeusz Rózewicz

"Niin se kävi; tieto kuolemasta tavoitti minut sinä aamuna. Makasin yksin sängyllä, ovi kolahti kiinni lapsen lähdettyä kouluun. Tiesin mitä kuulisin. Etelän tykkylumi oli sulamaanpäin, aikamme oli loppunut.

Yli neljävuotta ja lukemattomia nessupaketteja, sen se vaati. Yli neljä vuotta täynnä rakkautta ja läsnäoloa, sen se vaati.

Kun tieto saavutti minut olin yksin; lapsi koulumatkalla ja    juopottelemassa. Sen se vaati, alkoholisti on aina alkoholisti.

Ja minä yksin.

Sen olisi pitänyt tuntua pahalta.

En tuntenut mitään.

Lähdimme sairaalaan hakemaan tavaroita, katsomaan , lausumaan muutama sana hoitajille.

Kuolema vie piirteet. Se jättää jäljelle jonkun, joka ei ole sama. En olisi tuntenut , jos hän olisi ruumiinsa kaltaisena kävellyt vastaan.

 piirteissä oli aavistus epäsäännöllisyyttä, hänen ilmeensä oli vakava.

..."

Sanovat, että ensimmäinen vuosi on vaikein.

Ei se niin ollut.

Tämä se on.

Silloin, kaiken keskellä,

kun kaikki muukin tapahtui

ei kyennyt tajuamaan,

kokemaan.

Nyt on aika.