Joinain hetkinä ei muista koko menneisyyttään. Ajattelee, että asiat menivät näin ja unohtaa välistä muutaman vuoden. Ihmismieli on niin valikoiva. Muistoissa on niin paljon talletettuna, ettei kaikkiin asioihin, ihmisiin, voi takertua, ei niitä muista, ei vaikka he olisivat tärkeimpiä, mitä silloin oli.
Facebookissa näin vanhan ystävän kuvan, uuden nimen. Ja mietin mitä hänelle kuuluu. Sekä kertasin mielessäni, miksen kysy sitä häneltä, miksi pysyn päätöksessäni. Tai hänenhän se alkujaan oli, laittaa välit poikki. Puhuin asiasta leivonnan lomassa lapselle, puolustelin itseäni. Näin hänet, entisen likeisimmän ystävän, siellä niin, siellä hän oli, napin painalluksen päässä. Ja niin, niin minä jätin painamatta sitä namiskaa. Niin minä päätin "näin on parempi".
Minä rakastin häntä. Minä heräsin öisin hänen soittoihinsa, jaoin hänen huolensa. Eikä se ollut yksipuoleista.
En ole enää draamaqueen, en enää ole se, joka olin silloin. Eikä minulla ole vieläkään halua jakaa voimia hänen asioilleen. Ystävyyskin voi palaa loppuun. Se voi väsyä valheisiin, vaillinaisiin totuuksiin, jatkuvaan olkapäänä oloon ja siihen, ettei enää ole mitään kaunista ja iloista sanottavaa toiselle.
Sitten lueskelin pitkästä aikaa ruokablogeja ja päädyin tuttuun tapaan Sillä sipulin sivuille. Merituuli
mainitsi kertomuksensa alussa oman bloginsa perustamisesta sanasen ja se sai jonnekin tyrkätyt muistot hereille. Kyllä minä edelleen muistan, miten päädyin kirjaamaan reseptejä ylös, kyllä minä tiedän, miksen halua tehdä yksin ruokaa, kyllä minä kaipaan.
Joskus havahdun siihen, että puhun hänestä kuin kuolleesta. Etten ymmärrä, miksi minulta kysellään olenko kuullut mitään, olenko tietoinen mistään.
Kun samaan aikaan menettää tärkeimmät ihmiset. Ne joille puhui, joita rakasti. Vaikka kaikkeen oli syynsä, oli elämä, oli kuolema, mitä missäkin. Niin silti sitä miettii, että oli se aika kohtuutonta.
En tiedä opinko mitään kummempaa. Tuskin minusta jalostui sen parempaa ihmistä vaikka hivenen kärsinkin. Minulta meni paljon. Minulta meni silloin niin monta tärkeää ihmistä, niin monta tärkeää asiaa, etten enää jaksa leikkejä.
Nyt katson ympärilläni olevia kasvoja, monet niistä ovat uusia; etäisesti tutusta kasvoista on tullut tärkeitä. En enää jaksa haaskata vuosia uskaltaakseni sanoa "tämä ihminen on tärkeä, tämän ihmisen haluan elämääni". Nyt haluan uskoa ihmisiin, haluan uskoa siihen, ettei tarvita kymmeniä vuosia aikaa tullakseen läheiseksi. Ja niin minä puhun ja puhun. Kuron sanoilla elämät yhteen, tilitän ja sepustan. Haluan jakaa kaiken ja unohtaa osan. Haluan uskoa, että maailma on täynnä ystäviä, ettei luottamus ole turhaa.
Kaiken jälkeen. Kun on unohtanut, jatkanut eteenpäin, kohdannut niin paljon uutta, ettei itsekään ole enää sama ihminen. Niin kaiken jälkeen, sitä joskus huomaa miettivänsä, miten heillä, siellä jossain, menee. Vieläkö heidän naurunsa helkkää samalla lailla, kuin silloin ammoin. Vieläkö heidän äänensä kuulostaa samalta, kuin muistoissani. Vieläkö he muistavat minut, ajattelevatko hekin siellä jossain mennyttä.