sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Requiescantin pace



Requiem æternam dona eis, Domine :
et lux perpetua luceat eis.
Requiescantin pace. Amen.


Herra,
anna heille ikuinen lepo,
ja iäinen valo loistakoon heille.
Levätköön rauhassa. Aamen.



Pyhäinmiestenpäivänä luetaan vuodenaikana kuolleiden nimet.


Minulla on ikävä.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Tarinoita vanhoista ajoista


Mukava elokuvaelämys; Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut. 

Vaikken juurikaan ole perustanut Finnkinon valikoimasta on tänä vuonna jo kahdesti se yllättänyt minut iloisesti. Ensin ihastuin Sherlock Holmesiin ja nyt Adèleen. Kumpikin elokuva sijoittui menneeseen aikaan ja sisälsi mielikuvituksellisia käänteitä. Kumpikin tarjoili runsaasti silmäkarkkia vaatetuksellaan ja miljööllään.



Viehätyin siis seepiansävyisistä elokuvista, tarinoista menneestä ajasta ja samaan aikaan olen löytänyt  Agatha Christien tuotannon. Jos arkiaamuna en ole töissä, vaan television lähellä uppoudun Kyläsairaala-sarjan lumoihin. Aikoinaan, vuorotyöläisenä seurasin aktiivisesti sarjaa ja sen kanssa vuorotellutta Sydämen asialla-sarjaa.


Olen havainnut jotain äärimmäisen vetoavaa vanhahtavissa tarinoissa, joissa käytöstavat, kieli, ajatusmaailma poikkeavat arjestani. Olen havainnut saaneeni vaikutteita, pienen pienissä ajatuskuluissa jään itselleni kiinni. Kun aiemmin sanoin, etteivät kirjat tai musiikki muuta meitä, niin taisin olla väärässä. En silti usko kirjojen tai vastaavan syöksevän ketään mihinkään, ei ellei ihminen sitä itse halua. Itse olen havainnut haluavani leipoa skonsseja, juoda teetä joka välissä ja olen alkanut ihailla huomattavan paljon hillittyä käytöstä.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Jaetut ajatukset


Vedessä, pinnan alla. Vihertävässä hämärässä. Upota, uida syvemmälle ja syvemmälle. Tuntea lähenevä hapen loppuminen ja silti potkaista vauhtia, edetä vielä vähän syvemmälle. Uida pinnan alla. Ilman halua kohottaa päätään ja vetää keuhkoihin syvä siemaus ilmaa. Halu jatkaa uimista, olla hengittämättä, ärsyyntyä jokaisesta pinnalla käynnistä. Jossain vaiheessa on vaikea muistaa, miksi pitäisi hengittää, miksei vain voisi hengittää vettä, suodattaa siitä kaiken tarvitsemansa ja jatkaa pinnan alla.

Enää ei tarvitse hengittää...se on se vaihe jota pitäisi oudoksua, varoa. Se on se vaihe joka saa uimaan pinnan alla, se vaihe jolloin kaikki on hyvin. Onko se vaihe, jossa jokin aivojen osa palaa kohtuun, on veden ympäröimä ja turvassa?


..Hän näki siellä taivaan
Ja se meri olikin pohjaton
Sokaisi ja kietoi hänet
maailma, joka siellä on


Ei ole huolta, ei pimeää
Maan paine uupuu ja häviää
Niin suuri onni!
Ja satuun jää sylissään meriheinää.


~ PMMP, Poika ~


...Näen sen illan tarkalleen niin kuin se kuvaillaan
Tähdet päiden päällä kiikkuu
Vesi väsyy, lämpö pohjaan katoaa
Aallot vaivalloiseen liikkuu
Miten kylmä kohmettaakin nopeaan
Ulpukanvarret ja huulet
Kukaan ei kuule huutoa väsyvää
Taas vaikeampi hengittää

Nyt tiedät kaikki on
Turhaa, hetkessä turhaa
Sä vedät piinatut keuhkosi täyteen
Olit kai sekaisin
Kun luulit hän sua rakasti
Hänhän vain tahtoi sut mukaan


Ja niin kauan, miksi niin kauan
Sä elit kammoksuen tätä päivää
Miltä se tuntuu nyt
Kun veres kohta kylmennyt
Suhisee korvissas hiljaa
...


~ Maija Vilkkumaa, Vähän ennen ~

 

Onko muita lauluja, runoja, tarinoita pinnan alta? Haluan kuulla ne.

Ja lumi tuli



 Uusi projekti vei pääkopasta tilaa. Iltaisin olen uupunut, öisin näen kummallisia unia, joissa seikkailee ala-asteen koulukavereita, niitä joiden kanssa en silloin viettänyt aikaani. Päivät ovat yhtä oppimista. Omaksun tietoa, koetan antaa itsestäni hyvän kuvan, olen sosiaalinen, näppärä ja kokoajan läsnä.


Läsnäoleminen on raskasta. Olla joka hetkessä tässä ja nyt. Olla katoamatta ajatuksiinsa, olla herpaantumatta. Olla kokoajan tässä ja nyt. En pääse vielä pakenemaan tuttujen työhommien rutiineihin, niihin, jotka voi toimittaa ilman, että niitä kunnolla, täysillä, kokoajan ajattelisi.


Vaikka pääni on pumpulinen, täyteen ahdettu, iltaisin. Vaikka näen kummia unia, vaikka olen uupunut, niin silti rakastan tätä. Rakastan uusien asioiden vyöryä, sitä tunnetta kun hukkuu informaatioon, on liian pieni, liian osaamaton, liian kaikkea lannistavaa. Se saa minussa heräämään sen puolen, joka näyttäytyy näissä tilanteissa, sen joka nauraa haasteelle ja itselle, käärii hihansa ja alkaa paiskia.


En ole vieläkään vakuuttunut siitä, että minusta on täyttämään näitä valtaisia saappaita, pelkään epäonnistuvani, joutumaan palaamaan kesken takaisin, sanoa, ettei minusta ollut siihen, että petin kaikkien luottamuksen. Ja tuo epävarmuus saa adrenaliinin kohisemaan suonissa; pelko, jännitys ja hyvänolon tunne, ne kaikki se antaa ja koukuttaa.


Aika tuntuu kuluvan nopsempaa nyt, kun päivät ovat täynnä uutta, kun illat menevät hiljaisesti.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Sitä miettii


Joinain hetkinä ei muista koko menneisyyttään. Ajattelee, että asiat menivät näin ja unohtaa välistä muutaman vuoden. Ihmismieli on niin valikoiva. Muistoissa on niin paljon talletettuna, ettei kaikkiin asioihin, ihmisiin, voi takertua, ei niitä muista, ei vaikka he olisivat tärkeimpiä, mitä silloin oli.

Facebookissa näin vanhan ystävän kuvan, uuden nimen. Ja mietin mitä hänelle kuuluu. Sekä kertasin mielessäni, miksen kysy sitä häneltä, miksi pysyn päätöksessäni. Tai hänenhän se alkujaan oli, laittaa välit poikki. Puhuin asiasta leivonnan lomassa lapselle, puolustelin itseäni. Näin hänet, entisen likeisimmän ystävän, siellä niin, siellä hän oli, napin painalluksen päässä. Ja niin, niin minä jätin painamatta sitä namiskaa. Niin minä päätin "näin on parempi".

Minä rakastin häntä. Minä heräsin öisin hänen soittoihinsa, jaoin hänen huolensa. Eikä se ollut yksipuoleista.

En ole enää draamaqueen, en enää ole se, joka olin silloin. Eikä minulla ole vieläkään halua jakaa voimia hänen asioilleen. Ystävyyskin voi palaa loppuun. Se voi väsyä valheisiin, vaillinaisiin totuuksiin, jatkuvaan olkapäänä oloon ja siihen, ettei enää ole mitään kaunista ja iloista sanottavaa toiselle.


Sitten lueskelin pitkästä aikaa ruokablogeja ja päädyin tuttuun tapaan Sillä sipulin sivuille. Merituuli mainitsi kertomuksensa alussa oman bloginsa perustamisesta sanasen ja se sai jonnekin tyrkätyt muistot hereille. Kyllä minä edelleen muistan, miten päädyin kirjaamaan reseptejä ylös, kyllä minä tiedän, miksen halua tehdä yksin ruokaa, kyllä minä kaipaan.


Joskus havahdun siihen, että puhun hänestä kuin kuolleesta. Etten ymmärrä, miksi minulta kysellään olenko kuullut mitään, olenko tietoinen mistään.

Kun samaan aikaan menettää tärkeimmät ihmiset. Ne joille puhui, joita rakasti. Vaikka kaikkeen oli syynsä, oli elämä, oli kuolema, mitä missäkin. Niin silti sitä miettii, että oli se aika kohtuutonta.

En tiedä opinko mitään kummempaa. Tuskin minusta jalostui sen parempaa ihmistä vaikka hivenen kärsinkin. Minulta meni paljon. Minulta meni silloin niin monta tärkeää ihmistä, niin monta tärkeää asiaa, etten enää jaksa leikkejä.

Nyt katson ympärilläni olevia kasvoja, monet niistä ovat uusia; etäisesti tutusta kasvoista on tullut tärkeitä. En enää jaksa haaskata vuosia uskaltaakseni sanoa "tämä ihminen on tärkeä, tämän ihmisen haluan elämääni". Nyt haluan uskoa ihmisiin, haluan uskoa siihen, ettei tarvita kymmeniä vuosia aikaa tullakseen läheiseksi. Ja niin minä puhun ja puhun. Kuron sanoilla elämät yhteen, tilitän ja sepustan. Haluan jakaa kaiken ja unohtaa osan. Haluan uskoa, että maailma on täynnä ystäviä, ettei luottamus ole turhaa.


Kaiken jälkeen. Kun on unohtanut, jatkanut eteenpäin, kohdannut niin paljon uutta, ettei itsekään ole enää sama ihminen. Niin kaiken jälkeen, sitä joskus huomaa miettivänsä, miten heillä, siellä jossain, menee. Vieläkö heidän naurunsa helkkää samalla lailla, kuin silloin ammoin. Vieläkö heidän äänensä kuulostaa samalta, kuin muistoissani. Vieläkö he muistavat minut, ajattelevatko hekin siellä jossain mennyttä.

On ollut


Sitkeää flunssaa, pitkiä unia, yöllä ja päivällä, sekä tyttären juhlat. Kaikki ovat vaatineet osansa. Onneksi flunssa osoittaa jo heltymisen merkkejä ja pääsen pian nauttimaan täysillä syksystä.

torstai 30. syyskuuta 2010

torstai 23. syyskuuta 2010

kun aurinko tietäni lämmittää


Luuletko että heikkous on se mikä johtaa kiusaukseen? Voin kertoa sinulle että on olemassa niin suuria kiusauksia että vaaditaan suurta rohkeutta antautua niille.  
~ Oscar Wilde ~

Olen heikko. Lankean heikkojen kiusauksiin. Minulla on suuria kiusauksia, joihin ajatuksissani lankean. En halua antaa vain pikkusormea, haluan antaa kaiken. Ja siitä huolimatta en tee niin.


Joinain hetkinä sanon itselleni, että tässä se oli, nyt repäisen, toteutan hurjimmat haaveeni, heittäydyn, annan mennä, ilman turvaverkkoja ja varasuunnitelmia. Uhoan itselleni, teen suunnitelmia, laskelmia päässäni.


Ja silti se ääni, järjen tai varovaisuuden ääni lausuu ne ikuiset sanat; Tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa. Eikä vastuullinen ihminen loikkaa omasta lokerostaan, anna piupaut oravanpyörälleen. 


Vaikka säntään innolla uusiin haasteisiin, vaikka olen imarreltu ja onnessani niin silti minussa on sisällä se toinen satu, se satu, jolla on erilaiset haaveet ja tavoitteet. Se toinen kuiskii korvaani yksinäisinä hetkinä, se lupaa seikkailuja, vaaroja ja uusia tuulia.


Minulla on lukuisia tekosyitä jäädä nykyiseen. Aivan yksinkertaisesti nytkin on hyvää,mielenkiintoista ja tapahtumarikasta. Koetan tolkuttaa itselleni, ettei se ruoho ole sen kummoisempaa missään, että jokaisella asialla on kääntöpuolensa. 


Koen olevani liian vanha identiteettikriiseihin, miettimään perustavaa laatua olevia kysymyksiä; "kuka minä olen, mitä minä haluan, mistä minä haaveilen?"



Toisaalta viimeiset vuodet ovat muovanneet minua paljon. Joskus minun on hankala tunnistaa itseni, ajatukseni, mielihaluni ja tarpeeni. Koetan pikkuhiljaa tutustua tähän uuteen minään, katsoa miten sen kanssa tulen toimeen, mihin tämä uudenlainen tyyppi kykenee. Vähän joka välissä olen mielessäni kutsunut tätä uutta pelkuriksi, liian turvallisuushakuiseksi, varman päälle pelaajaksi.

Ja silti; aamulla saan kuulla loistavia uutisia tilapäisestä työajasta, joka saa lompakkoni lommolleen, mutta antaa enemmän ja illalla kuulen, ettei asumisemme täällä jatkune kauaa, eikä minulla ole mitään tietoa minne suuntaisimme, mistä lommolompakkoinen saisi mukavan kodin. 


Ja siinä minä sitten istun. Totean saaneeni taas kaiken haluamani; sen työajan, vapauden hetkeksi ja seikkailun, sen tunteen kun taas kerran pelissä paljon eikä varmuutta mihin jatkaa, eikä oikein ketään jolle puhua.


Puhuttelen itseäni, punnitsen ja puntaroin tilannetta, kunnes se muuntuu suuremmaksi kuin onkaan. Mietin olisiko tämä se hetki, puhutteleeko maailmankaikkeus juuri nyt juuri minua, käskeekö se syöksymään Lontooseen etsimään onnea tuhansien muiden lailla, säntäämään niityille hoitamaan mehiläisiä, etsimään jo viimeinkin se mies ja avio-onni.



Sitten tulen taas järkiini, mietin miten helppoa olisi oikeuttaa oma toiminta tilanteilla ja olosuhteilla, unohtaa se,  että minä nyt kumminkin satun olemaan ruorissa, ohjaamassa aivan itse oman elämäni paattia. Elämä saattaa heittää millaista keliä vain, mutta loppujen lopuksi en ole mikään tahdoton lastu laineilla vaan oman elämäni toimija.


Ja näin olen taas päätynyt alkuun. Uskallan langeta vain pieniin kiusauksiin, sillä en tiedä kuka olen ja mitä haluan. Turvaan elämääni, haluan tovin maton pysyvän jalkojeni alla, en vielää ole valmis matkaamaan sen kanssa suurempiin elämän muutoksiin.


keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Kohden uutta


Asiat etenevät suuntaan, josta joskus naureskellen, itsekään uskomatta, puhuin. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Minulla piti olla tapahtuma köyhä syksy.Olen ollut tyytyväinen uusiin työkuvioihin, uusiin ihmisiin, kaikkeen uuteen. Kieltämättä kaiken uuden omaksuminen, uudet tavat, ihmiset, ne eivät vain ole helppoja minulle. En ole tarpeeksi sosiaalinen sujahtaakseni aina vain uusiin kuvioihin, antamaan aina vain uuden upean vaikutelman.


Osittain itseltäkin salaa laskeskelin päiviä komennuksen loppumiseen, sen normaalielon alkamiseen. Olisi taas oma työpöytä, tutut ihmiset ja tehtävät. Ei tarvitsisi pingottaa, omaksua aina vain lisää uutta ja koettaa samalla olla osa uutta tiimiä.

Sitten se taas tapahtui; avautui mahdollisuus hypätä aina vain suurempiin saappaisiin, lyöttäytyä taas uuteen porukkaan, oppia aina vain uusia sovelluksia, toimintatapoja ja sen semmoista. Vastasin kysymykseen kyllä, ennen kuin aivoni kerkesivät edes sulattamaan saamansa tiedon. Totta kai olen kiinnostunut, tietenkin pärjään, aivan taatusti olen kuin luotu tehtävään ja ei, ei toki minua haittaa, ettei tämän kertaisen komennuksen loppumisajankohdasta ole kellään tietoa.


Nyt koetan uskotella, että tuleva on hyväksi, sehän on juuri siihen suuntaan kun joskus ajattelin pyrkiväni.
Pyyhin kapinalliset ajatukseni, ne jotka kiljuvat, ettei minusta ole siihen, etten minä ole sellainen. Hautaan taas toistaiseksi haaveeni boheemistahippielosta ja mietin joudunko ostamaan jakkupuvun, meikkaamaan tai ainakin kampaamaan hiukseni aamuisin.


Olen onnellinen, olen tyytyväinen. Silti, jos pääsisin palaamaan niihin sanoihin kolmen vuoden taa, olisin ehkä hiljaa, en halajaisi tämän kaltaisia asioita kohtalolta, vaan tyytyisin salaisissakin haaveissa siihen mitä silloin oli.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Kurtisaanin vuoteessa


Isovanhempien päiväpeitto pääsi hetkeksi käyttöön. Ei se sitä muuta, että olen ikuisuuden ollut kyllästynyt rautahirviöön, jota sängyksi kutsun, mutta saa se siihen pienen muutoksen. Ja uutta sänkyähän en osta, ennen kuin törmään siihen oikeaan sänkyyn.


Sarah Dunant:in kirja Kurtisaanin vuoteessa  pääsi uusinta luentaan ja sille on toisenkin lukemisen jälkeen paikka katsottuna kirjahyllystä. Kurtisaani Fiammetta Bianchinin ja kääpiö Buccinmaailma aukeni silmieni eteen. Kykenin siirtymään vaivatta Rooman kapuille, joilla veri lainehti, koin Venetsian rappion, kykenin näkemään mielessäni kaikki kuvaillut maisemat vaivatta, vaikken koskaan kuvatuissa paikoissa ole käynyt.


Luin myös Venuksen syntymän samalta kirjailijalta ja olin hyvin pettynyt. Kirja oli hyvä, mutta Kurtisaanin vuoteeseen verrattuna se oli hajanainen, sekava ja päähenkilö oli hermoille käyvä. Olisin ollu tkirjaan tyytyväisempi, ellei edellisen kirjan jälkeen ennakko-odotukset olisi olleet pilvissä. Löysin Dunantin sivuilta muitakin kirjoja luettavaksi, mutta pahaa pelkään, etten löydä kurtisaanin veroista, siinä tarinassa oli taikaa.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Kellokosken Prinsessa ja Pimeyden Prinssi


Torstaina minulla oli kerrankin kamera mukana Sörnäisissä. Olen kesän mittaan ihaillut tätä kävelytien pätkää ja nyt sain sen ikuistettua. Jokaisessa kaaressa kasvaa omanlaisiaan köynöksiä, reunustaa koristaa eksoottisen näköiset kukat, tästä minä pidän. Pieni pala puutarhaa keskellä kivikylää.  


Työpäivän jälkeen ohjelmaan kuului Prinsessan ennakkonäytös, kera keskustelu paneelin johon osallistui Osmo Soininvaara, elokuvan ohjaaja, Arto Halonen ja yksi käsikirjoittaja näyttelijä, Paavo Westerberg sekä Kellokosken nykyinne johtaja, jonka nimi livahti muistista. Eloku8va oli loistava ja myöhemmin kirjakaupassa pikaisesti kurkkasin Ilkka Raitasuon Kellokosken Prinsessa kirjaa ja sain aavistuksen lisävalaistusta Prinsessasta, tuo kirja täytyy saada ajan kanssa luettavaksi.


Illalla Areenalla lauloi Ozzy. Keikka oli mahtava. Upea. Energinen.


Yön nukuimme majapaikassamme liian kapeassa vuoteessa. Pyörin koko yön, niin paljon, että alkoi itseäkin ärsyttää, mutta oli kiireinen torstai sen arvoinen.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Väsyneenä juhlahumuun



Päivällä Vermo ja illalla Drag show artust 2010, suunnitelma tuntui vielä eilen hyvältä, mutta nyt jalat kirkuvat uupumustaan ja silmäluomet painavat tuhottomasti. Onneksi viisaana varasin matkaan ne kaikista korkeimmat korot.


Mietin, voisiko Drag kisailuun mennä yleisöksi sääri sheivaamatta, mutta selätin laiskotuksen ja päätin sen verran panostaa ulkoasuun, että pahimmat järkytyksen aiheet poistan.

torstai 2. syyskuuta 2010

Lähellä kaukana


Kun pääsee ajoissa töistä, voi seikkailla kaupungilla. Voi käydä tapaksilla äidin kanssa Mayassa, seikkailla uudistuneessa Stockan Herkussa ja istahtaa kahvilaan keskustelemaan lentojen hinnoista. Kun vain iltojen pimetessäkin muistaisi, ettei sitä aina tarvitse mennä kauas ollakseen etäällä, saadakseen asioihin välimatkaa.

maanantai 30. elokuuta 2010

Lupauksia


Vuoden vaihde on talvella, oikeasti. Minulla se oikea vuoden vaihtuminen, uuden aloitus, on syksyisin, kun koulut ovat alkaneet.
Joten tänä muutoksen aikana lupaan pyhästi aktivoitua kokkaamisten suhteen. Kaikki tekosyyt ovat käytetty ja olen lopen kyllästynyt lusmuiluuni.


Nyt siis palaan hellan ääreen, aloitan taas yhden mielenkiintoisen työväen opiston kurssin, jumppaan vedessä ja haaveilen tapahtuma rikkaasta syksystä. 

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Liekeistä


Maaniseva rumpuja takova mies.
Ja toinen joka lauloi, kuin olisi kaapattu jostain aikain takaa.
Ei se sen enempää vaatinut.
Se iski johonkin hermoon.
Etenkin ne rummut.
Myöhemmin Wikipedia kertoi, että tyyli suuntana olisi punk.
Onkohan minulla ikäkriisi, kun punk on alkanut iskemään?


Black Magic Six