Kotoisa

Blogeissa surffailu voi koitua kalliiksi. Kaikki alkoi viattomasti; lueskelin Junikan Dekkarimaniaa etsiskellessäni mukavaa iltalukemista. Törmäsin termiin cozy mystery, kiinnostuin M.C. Beatonin Agatha Raisin-kirjoista ja marssin Akateemiseen hakemaan omani.

Kirja oli mainio, se vain tuli luettua liian nopsaan. Hotkaisin sen hetkessä. Juuri tähän oli tarve ja tilaus. Nyt siis en itke tulevien kirjojen hintaa, mikäli en niitä kirjastosta nouda, vaan kaipuutani englantilaiseen pikkukylään.

Joskus ammoin vietin kuukauden pikkuisessa Belstonen kylässä, jossa kyläläisten keski-ikä taisi silloin olla reilusti yli kuudenkymmenen. Tai nyt sanoin väärin, en toki kylässä ollut, vaan sen laidalla, keskellä sumuisia nummia, siellä villiponien ja lampaiden keskellä. Lisää tarinoita englantilaisista pikkukylistä ja olen mennyttä, en enää kykene vastustamaan kiusausta.

Juliassa olennaisinta

Poirot tunsi mielessään äkillisenvihlaisun. Ehkä se johtui siitä että vanha herra Jonathan oli puhunut Juliasta... Tämä ei ollut Julia - ellei kuvitellut Julian jääneen eloon - elävän yhä ilman Romeota... Eikö Juliassa ollut olennaisinta, että hän kuoli nuorena?
 Elsa Greer oli jäänyt eloon...

*

- Mitä haluatte minun tekevän?
-Oletteko varma, madame, ettei menneisyyden penkominen ole teistä kiusallista?
 Hän mietti tuokion ja Poirotista tuntui äkkiä siltä, että lady Dittisham oli sangen suoraluontoinen nainen. Hän saattoi valehdella tarpeen vaatiessa, mutta ei koskaan omasta halustaan.
Elsa Dittisham sanoi:
- Ei, ei se ole kiusallista. Tavallaan toivon, että olisi.
- Miksi?
Hän sanoi kärsimättömästi:
-Oli niin tylsää kun ei koskaan tunne mitään...
Hercule Poirot ajatteli: Niin Elsa Greer on kuollut...

*
- Ja te olette varma ettei teistä ole tuskallista kerrata yksityiskohtaisesti noiden päivien tapahtumia?
-Se ei vaivaa minua millään tavoin. Tapahtumat ovat tuskallisia vain sillä hetkellä kun ne sattuvat.

*
- Se tappoi minut, ymmärrättekö? Se tappoi minut. Sen jälkeen ei ole ollut mitään - ei yhtään mitään. Hänen äänensä vaipui. - Tyhjyyttä. Hän heilautti kärsimättömästi kättään. -Olen kuin täytetty kala seinällä lasin alla.

*

- Oikeastaan pitäisi työntää veitsi rintaansa - kuten Julia. Mutta...mutta se merkitsisi tappion tunnustamista, samaa kuin myöntäisi olevansa lyöty.
- Ja sen sijaan?
- Pitää jatkaa - kaikesta huolimatta - kun on kerran selviytynyt siitä. Minä selvisin. Se ei merkinnyt minulle enää mitään. Ajattelin että siirtyisin seuraavaan asiaan.

*

-Minä en ole koskaan ollut tekopyhä. Olen aina pitänyt eräästä espanjalaisesta sananlaskusta. Ota mitä haluat ja maksa siitä, sanoo Herra. No, minä olen tehnyt niin. Olen ottanut mitä olen halunnut - mutta ollut aina valmis maksamaan hinnan.

*

Elsa, jolla oli heti alussa ollut kaikkea - nuoruutta, kauneutta, rikkautta - oli selviytynyt huonoimmin. Hän oli kuin kukka jonka ennenaikainen halla oli yllättänyt - yhä nupullaan mutta kuihtunut.

~ Agatha Christie, Viisi pientä possua ~

Elementary, my dear Watson

Aikaa sitten työtoveri houkutteli minut elokuviin, sain valita elokuvan. Valitsin Sherlock Holmesin. Tuo elokuva tarjosi meille toimintasankarin, kauniita kuvia vanhasta Lontoosta ja juonenkäänteitä vähän joka makuun. Myöhemmin menimme vielä muksun kanssa katsomaan elokuvan kahdestaan ja tavoitteena on omistaa elokuva joku päivä dvd:nä.

Mutta mikä elokuvassa sitten koukutti? Kun katselu kokemuksesta on näin kauan, on vaikeaa muistaa kaikkea oikein, niin kuin sen silloin koki. Rakastan Lontoota, hämyisiä kujia, vanhanaikain vaateparsia (muiden päällä), aksenttia ja olenhan viehättynyt Housesta Ja Dexteristäkin, joten hankalia näyttelevät miehet ovat selkeästi makuuni. Ehkä jotkin asiat vain näyttävät hyviltä suurella kankaalla ja niiden tarjoama silmäkarkki saa mieltymään tarinaan syvemmin, kuin mitä siihen kiintyisi kotisohvalta käsin. Rakastuihan Moulin Rougeenkin elokuvateatterissa ja syytän siitä silmieni lumoamista.

On olemassa perusjuonia, niitä jotka toistuvat eri vivahtein. Kun poika tapaa tytön, kuinka rievuista kavutaan rikkauksiin, hirviöt tuhotaan ja kuten Keskisuomalainen kertoo;
"Arthur Conan Doylen luomat Sherlock Holmes ja tohtori Watson jäivät kirjallisuushistoriaan stereotyyppeinä eriskummallisesta etsivänerosta ja hänen yksinkertaisesta apulaisestaan.
Kaava toistuu paitsi Hercule Poirotin ja Nero Wolfen kaltaisten salapoliisien seikkailuissa, myös esimerkiksi Batman-sarjakuvissa tai television House-lääkärisarjassa".
Perusjuonissa, stereotypioissa on jotain lohdullisen tuttua; vaikka tarina kuljettaisi miten, aavistaa silti miten tarina tulee kulkemaan.

Syksyllä havahduin siihen, että minullahan oli kirja täynnä Holmesin seikkailuja, mutta vasta nyt olen ryhtynyt lukemaan kirjaa. Jos minulla joskus meinasi mennä hermo Agatha Christien Poirottiin, tämän omahyväisyyteen ja yli-ihmismäisyyteen, niin arvatkaa mitä Hra Holmes minussa saa aikaan.

Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joissa keskitytään kulloinkin käsillä olevaan ongelmaan ja kuvataan ympäristöä ja ihmisiä juuri sen verran, kuin on juonen kannalta oleellista. Kaipaan kuvauksellisia kohtia, sanoilla maalailua, brittikulttuurin esiintuomista. Toisaalta taas, ymmärrän mikä Holmesissa viehättää; tarinat ovat lyhyitä, erilaisia ja silti aina voi luottaa ratkaisun löytyvän. Kirja olisi varmaan parhaimmillaan aloittelevan lukijan käsissä.



Kun olin pikkuinen flicka vietin kesän Dartmoorin nummilla, siellä missä kuulemani mukaan Baskervillen koira kuvattiin. Siellä sumun keskellä, siellä oli villiponeja, lampaita, kaniineja ja piikkihernepensaita. Siellä kuulin muutamia mielikuvitusta kutittelevia kommentteja Hra Holmesista ja olen sen jälkeen kokenut kummaa yhteyttä tuohon kaitaan salapoliisiin. Tätä kirjoittaessa moitin itseäni, etten Lontoossa vieraillessani ole käynyt Baker Street 221 B:n edustalla tepsuttelemassa, mutta ehkä ensi kerralla. Siihen asti koetan tutustua alkuperäiseen Sherlock Holmesiin.

Päästäksesi oikeaan tunnelmaan etsi musiikiksi Sherlock Holmesin soundtrack; "The Rocky Road to Dublin" ja Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia.

Kurtisaanin vuoteessa

Isovanhempien päiväpeitto pääsi hetkeksi käyttöön. Ei se sitä muuta, että olen ikuisuuden ollut kyllästynyt rautahirviöön, jota sängyksi kutsun, mutta saa se siihen pienen muutoksen. Ja uutta sänkyähän en osta, ennen kuin törmään siihen oikeaan sänkyyn.

Sarah Dunant:in kirja Kurtisaanin vuoteessa  pääsi uusinta luentaan ja sille on toisenkin lukemisen jälkeen paikka katsottuna kirjahyllystä. Kurtisaani Fiammetta Bianchinin ja kääpiö Buccinmaailma aukeni silmieni eteen. Kykenin siirtymään vaivatta Rooman kapuille, joilla veri lainehti, koin Venetsian rappion, kykenin näkemään mielessäni kaikki kuvaillut maisemat vaivatta, vaikken koskaan kuvatuissa paikoissa ole käynyt.

Luin myös Venuksen syntymän samalta kirjailijalta ja olin hyvin pettynyt. Kirja oli hyvä, mutta Kurtisaanin vuoteeseen verrattuna se oli hajanainen, sekava ja päähenkilö oli hermoille käyvä. Olisin ollu tkirjaan tyytyväisempi, ellei edellisen kirjan jälkeen ennakko-odotukset olisi olleet pilvissä. Löysin Dunantin sivuilta muitakin kirjoja luettavaksi, mutta pahaa pelkään, etten löydä kurtisaanin veroista, siinä tarinassa oli taikaa.

Vetävä aloitus

Kahvinkeitin olkani takana sihisi kuin vihainen käärme. Ääni, joka siitä, lähti, teki pahaa ennustavan, etten sanoisi pirullisen vaikutuksen. Ehkä, ajattelin, useimmilla ympärillämme kuuluvilla nykyajan äänillä on sama ominaisuus. Poikki taivaankannen syöksyvän suihkukoneen pelottava ujellus, tunnelissaan lähestyvän maanalaisen junan kumea, uhkaava jytinä, ohikulkeva raskas rekka-auto, joka panee talon perustuksiaan myöten vapisemaan...Vieläpä vähäisemmät jokapäiväiset kotoiset äänet, niin hyödyllisiä esineitä kuin niiden aiheuttajat ehkä ovatkin, saattavat kuulijan  ikään kuin varuilleen. Astianpesukoneet, jääkaapit, painekeittimet, pölynimurit - kaikki ne tuntuvat sanovan "Varo, minut on valjastettu sinun palvelukseesi, mutta jos teet virheen, niin..."
Vaaroja täynnä oleva maailma - sitä tämä on.
Hämmensin hyöryävää kahvikuppia edessäni. Siitä nousi miellyttävä tuoksu.

 ~ Totuus Hallavan hevosen majatalosta, Agatha Christie ~

Nävertyneenä

Mannerlaattojen kokoisia limalauttoja on nielussani seilannut. 

Olen kokeillut troppia jos toistakin, tuloksetta.

Öisin havahdun, kröhin silmieni alle vähäunisuudesta kertovat renkaat.

Pöpöinenolo vie voimat,

nävertää suunnitelmiin aukkoja,

reikiä, joista hyvät aikomukset tipahtavat unohduksiin.

Olen minä ollut ahkerakin,

siirrellyt tavaroita paikasta toiseen,

pyyhkinyt pölyjä,

siivonnut,

vienyt 

laatikoittain tavaraa kierrätykseen.

Ja siihen somaan kotiin
kannoin sitten laatikoittain lisää tavaraa,
muistoja lapsuudesta,
asunnosta, 
joka oli toinen koti.

Aloitan tavara paljouden keskellä uudestaan urakkani.

"Jokaisella kodilla, jokaisella ihmisellä on ominaistuoksunsa. Kun sulkee silmänsä ja hengittää tuoksua syvään, voi hetkeksi pujahtaa menneeseen aikaan"...

Jos Helsinki on kaunis

Jos Helsinki on hetkisen kaunis
Kun on valkoinen maa
Pian räntää sataa taas
Jos Helsinki on hetkisen kaunis
Se unta on vaan
Turhaa unelmaa

~ Göstä Sundqvist ~

En tiedä miksi joskus, 

usein,
pääni sisäinen gramofoni soittaa Leeviä.

Jokin Göstän äänessä lumoaa,

saa ajatukset kulkemaan omaa rataansa.

Helsinki on lumisena kaunis.

Valkea vaippa kietoo kaupungin syleilyynsä.

Kaikki törky jää piiloon.

Hanki kertaa valon, 

kohottaa ihmisten kasvoillekin

valoisuuden, ilon.

Minulla on ollut aikomus

taivaltaa halki Helsingin.

Tutkia kaikki kolkat,

opetella kaupunginosat. 

Ellen olisi Vantaalainen syntyjäni

olisi lapseni ainakin neljännen polven helsinkiläinen.

Ja minä en tunne kaupunkia kunnolla.

Aikojen saatossa

olen miettinyt miten meihin vaikuttaa

kotipaikkamme, kasvuympäristömme.

Ja miten meihin vaikuttaa vanhempiemme, isovanhempiemme elinympäristö.

 Koetin lukea Kjell Westön Missä kuljimme kerran

ihan vain saadakseni selville

millainen Helsinki joskus oli.

Lannistuin aika alkumetreillä 

ja nolona jätin urakkani kesken.

 Vakaasti,

taas kerran,

päätän

ottaa kaupungin laajemmin omakseni.

Hylätä tutut reitit,

etsiä uudet seudut,

matkailla

kotikaupungissani.

Mitä suosittelisit nähtäväksi,

minne neuvoisit minua matkaamaan ja miksi?

Rakastan nykyistä kotikaupunkiani.

Olen aina rakastanut tätä kivikylää.

Silti minua piinaa aika ajoin koti-ikävä,

kaipaan menneisyyteni kylää,

jonka muistot 

eivät enää kohtaa todellisuuden kanssa.

Joinakin hetkinä minulla on koditon olo, 

en tiedä minne kuulun.

”Ken on kerran juonut Niilin vettä, hän kaipaa Niilin luokse takaisin. Hänen janoaan ei tyydytä mikään muu mainen vesi. Ken on kerran Thebassa syntynyt, hän kaipaa Thebaan takaisin, sillä ei ole maan päällä toista kaupunkia, Theban kaltaista. Ken on kujan varrella syntynyt, hän kaipaa kujalle takaisin, seetripuupalatsista hän kaipaa takaisin savimajaan, myrhan ja hyvien voiteiden tuoksusta hän kaipaa lantatulen ja öljyssä paistettujen kalojen käryyn.”

Waltari - Sinuhe

Väritön pulikoija

Kun olin lapsi

asui naapurostossamme pelottava mies.

Yhden tavallisen lapsen epätavallisen pelottava isä,

hänellä oli tatuointi.

Ihka aito tatuointi.

Vankilassa tai merellä tehty,

päättelimme me.

Ensimmäisellä miehelläni

oli suuri hinku saada tatuointi,

hän halusi osoittaa olevansa kova.

Semmoista se oli,

yhdeksänkymmentäluvulla.

Sittemmin olen rakastanut nahkansa

kirjoneita ihmisiä.

Olen rakastanut lävistettyjä,

venytettyjä, arpeutettuja.

Tunnen ihmisen,

joka voisi hakata ihooni kuvioita.

Lähelläni ihmiset kirjovat itseään,

halkovat kieliään,

rei'ittävät.

Minussa ei ole yhtään kuvaa.

Ihoani koristaa rakkauksista suurin,

lapsen jäljet.

Ei se nuorena revennyt iho

koskaan täysin palautunut.

Joskus silitän ihoani,

annan sormieni tuntea repeämät,

näen peilistä arpien aaveet.

Leikkasin napanuoran itse.

Haluan edelleen antaa siivet ja juuret.

Mutta kehoni muistaa

ajan jolloin sydämemme olivat

vieretysten.

Lapsi taas.

No tarhaikäisenä hän kammosi venytyksiä,

nyt hän kuuntelee innolla

tarinoita halkaisusta.

Kiistelemme korvalehtien reikien määrästä,

venytyksistä.

Ehdottomasti olen kieltänyt itse tehdyt reiät.

Havaitsen olevani kalkkis,

en ymmärrä kuviointia.

Ei minun ihoni kaipaa

värien leikkiä,

ei yhtään rengasta, 

se ei halua enää venyä.

Tuhahtelen puheille "leimoista",

koukkuun jäämisestä.

Minun ihoni halajaa

vain 

poltettua merkkiä,

ehkä viillon jälkeä.

En minä osaisi olla

värikäs.

Kun lapsi ilmoitti menevänsä ystävälleen yökyläilemään,

päätin laittaa ranttaliksi,

tehdä mitä mieleni halajaisi.

Menin pulikoimaan.

Jälkeenpäin kumosin vaikutuksen

syömällä makeisia.

Tarkennukseksi

Haluan korjata antamaani kuvaa.

En suinkaan ole koko joulua kiukutellut, kieriskellyt itsesäälissä.

En suinkaan.

Suurimman osan aikaa olemme lukeneet

ja puhuneet

(ja tietenkin laiskotelleet).

Rakastan flanellisia lakanoitani.

Muistan, kuinka lompakkoni itki verta

hankkiessani nämä ihanuudet Stockan

kanta-asiakas tarjouksesta.

Mutta nämä lakanat

ovat tehty puhtaasta, 

lämpimästä rakkaudesta.

Voiko ihminen muuta toivoa,

kuin lämpimän pedin,

hyvän kirjan

ja jonkun rakkaan jakamaan 

kokemuksen?

Lapsella on menossa se normaali teinivaihe,

jossa luetaan Nancystä ja Sidistä

ja kysytään ne kysymykset

elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, hulluudesta ja huumeista.

Niinpä me aika ajoin valloitamme sohvan.

Käymme keskusteluja.

Ja koetan kiihkottomasti sanoa,

ettei se kaikki kannata, 

että se kaikki rikkoo kaikkien niiden sydämet, 

jotka välittävät.

Vaikka onhan se yksi vanhimmista tarinoista;

Life fast, Die young and leave a good looking corpse.

Juhannuksen vietimme lapsen kanssa kaksin,

laiskotellen ja lukien.

Nyt vietimme joulun samaan tapaan.

Vaikka olenkin ollut satunnaisesti hankala,

niin olen minä nauttinutkin.

Runsain mitoin.

people have got to believe

 www.skyone.co.uk

"All right," said Susan, "I'm not stupid. You're saying humans need ... fantasies to make life bearable."

No. Humans need fantasy to be human. To be the place where the falling angel meets the rising ape.

"Tooth fairies? Hogfathers?"

Yes. As practice. You have to start out learning to believe the little lies.

"So we can believe the big ones?"

Yes. Justice. Mercy. Duty. That sort of thing.

"They're not the same at all!"

Take the universe and grind it down to the finest powder and sieve it through with the finest sieve and then show me one atom of justice. And yet you act as if there were some sort of rightness in the universe by which it may be judged.

"Yes. But people have got to believe that or what's the point—"

My point exactly.

– Hogfather, Terry Pratchett

Viime päivät

Päivät ovat kuluneet,

virranneet ja soljuneet.

Sillä vaikka mitä tapahtuisi,

ei maailma edes hiljennä vauhtiaan.

 

Mutta minä hiljensi tahtia.

Kaivauduin sohvalle peiton alle.

Luin Portobellon noidan ja Mistään kotosin.

Selailin valokuvakirjoja

matkoistamme Lontooseen.

 Kaivoin jouluisia koristuksia esiin.

Koetin innostua joululahjojen ostamisesta.

Koko joulu hässäkästä.

Kun vuosia joulunaika sujuu tuttuun tapaan,

tulee siitä traditio.

Sitä oppii olemaan puhumatta joulustaan, vaikenemaan.

Sitä oppii löytämään joulumielen sairaalankäytäviltä,

hoitajien silmistä, desinfiointiaineen tuoksusta.

Joulu on yhdessäolon aikaa.

Me ahtaudumme pieneen,

punaiseen autoon,

aina vain pienemmällä porukalla,

matkaamme sairaalaan,

hautausmaalle.

En sano, että tämä olisi paha,

että tämä olisi vääränlainen tapa viettää joulua.

Meille riittää nykyään niin vähän.

Ruoat, pari lahjaa, yhteiset hetket.

Tämä on meidän tapamme viettää talvenjuhlaa.

Ehkä taas ensivuonna koetan

löytää toisenlaisen joulun.

Tällä kertaa tämä

on tarpeeksi.

Olen onnellinen siitä, mitä vielä on.

Vuosipäivä

Elämä on kuuma päivä, kenties kuolema on viileä yö, elämä on matala poukama, kenties kuolema on kirkas, syvä vesi .
Waltari

Juhannus

Ennen vietimme
keskikesän juhlan
suuressa joukossa.
Muutos muuttaa
ja nyt me olimme
kaksin lapsen kanssa.

Sadetta ja runoutta.
Tiaista ja J.K. Rowlingia.

Lopulta aurinko pakotti meidät ulos
lukemaan ja kuuntelemaan Harakan poikia.

Kun viettää Juhannuksen kaksin
ei tarvitse päiväkausiin
luopua flanellisesta pyjamastaan