Kohden uutta

Asiat etenevät suuntaan, josta joskus naureskellen, itsekään uskomatta, puhuin. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Minulla piti olla tapahtuma köyhä syksy.Olen ollut tyytyväinen uusiin työkuvioihin, uusiin ihmisiin, kaikkeen uuteen. Kieltämättä kaiken uuden omaksuminen, uudet tavat, ihmiset, ne eivät vain ole helppoja minulle. En ole tarpeeksi sosiaalinen sujahtaakseni aina vain uusiin kuvioihin, antamaan aina vain uuden upean vaikutelman.

Osittain itseltäkin salaa laskeskelin päiviä komennuksen loppumiseen, sen normaalielon alkamiseen. Olisi taas oma työpöytä, tutut ihmiset ja tehtävät. Ei tarvitsisi pingottaa, omaksua aina vain lisää uutta ja koettaa samalla olla osa uutta tiimiä.

Sitten se taas tapahtui; avautui mahdollisuus hypätä aina vain suurempiin saappaisiin, lyöttäytyä taas uuteen porukkaan, oppia aina vain uusia sovelluksia, toimintatapoja ja sen semmoista. Vastasin kysymykseen kyllä, ennen kuin aivoni kerkesivät edes sulattamaan saamansa tiedon. Totta kai olen kiinnostunut, tietenkin pärjään, aivan taatusti olen kuin luotu tehtävään ja ei, ei toki minua haittaa, ettei tämän kertaisen komennuksen loppumisajankohdasta ole kellään tietoa.

Nyt koetan uskotella, että tuleva on hyväksi, sehän on juuri siihen suuntaan kun joskus ajattelin pyrkiväni.
Pyyhin kapinalliset ajatukseni, ne jotka kiljuvat, ettei minusta ole siihen, etten minä ole sellainen. Hautaan taas toistaiseksi haaveeni boheemistahippielosta ja mietin joudunko ostamaan jakkupuvun, meikkaamaan tai ainakin kampaamaan hiukseni aamuisin.

Olen onnellinen, olen tyytyväinen. Silti, jos pääsisin palaamaan niihin sanoihin kolmen vuoden taa, olisin ehkä hiljaa, en halajaisi tämän kaltaisia asioita kohtalolta, vaan tyytyisin salaisissakin haaveissa siihen mitä silloin oli.