Mannerlaattojen kokoisia limalauttoja on nielussani seilannut.
Olen kokeillut troppia jos toistakin, tuloksetta.
Öisin havahdun, kröhin silmieni alle vähäunisuudesta kertovat renkaat.
Pöpöinenolo vie voimat,
nävertää suunnitelmiin aukkoja,
reikiä, joista hyvät aikomukset tipahtavat unohduksiin.
Olen minä ollut ahkerakin,
siirrellyt tavaroita paikasta toiseen,
pyyhkinyt pölyjä,
siivonnut,
vienyt
laatikoittain tavaraa kierrätykseen.
Ja siihen somaan kotiin kannoin sitten laatikoittain lisää tavaraa, muistoja lapsuudesta, asunnosta, joka oli toinen koti.
Aloitan tavara paljouden keskellä uudestaan urakkani.
"Jokaisella kodilla, jokaisella ihmisellä on ominaistuoksunsa. Kun sulkee silmänsä ja hengittää tuoksua syvään, voi hetkeksi pujahtaa menneeseen aikaan"...
En välitä vapuista, uusista vuosista tai muista örvellysjuhlista.
Omaan valitettavan laajan kokoelman ikäviä muistoja juhlista, jotka eivät menneet aivan kuten piti. Solmuun menneitä ihmissuhteita, satuttavia sanoja. Ja kaikkialla ympärillä koko kaupunki sekaisin.
Vuosien saatossa olen paennut juhlintaa töihin.
Aina hyvissä ajoin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi raatamaan
Eilen ja huomenna kohtaavat Jorma Uotinen ja Hildegard Knef.
He näyttävät mitä Diivalla tarkoitetaan ja ovat ylitsepääsemättömän ihania.
Hildegard Knef – Onni tuntee vain minuutteja esittelee kaksi tähteä ja kaksi kiinnostavaa elämäntarinaa. KokoTeatterin lavalla Hildegard Knef, yksi sodanjälkeisen Saksan kuuluisimmista näyttelijättäristä ja laulajattarista, jota on sanottu myös älykkään miehen Marlene Dietrichiksi, herää kuolleista ja kohtaa suomalaisen tanssin ehdottoman ikonin ja älykkään naisen päiväunen, Jorma Uotisen.
Hildegard Knef - Onni tuntee vain minuutteja on esitys, joka leikkaa aikaa ja ihmiskohtaloita ja kutoo historiasta elävän kankaan, jota värittävät kahden kiintotähden, Hildegard Knefin ja Jorma Uotisen ainutlaatuiset elämäntarinat ja Knefin sydäntä riipaiseva musiikki Eeppi Ursinin uusin sovituksin. Saksalainen chanson-musiikki osoittautuu sielun syvällisimmäksi tulkiksi, kun vuosikymmenien toisistaan erottamat diivat keskustelevat sodasta, rakkaudesta, saksan kielestä - ja Hildegard Knefistä.
Esitys yhdistelee taitavasti kabareeta, floor showta ja draamaa ja se liikkuu sujuvasti eri aikatasoilla natsi-Saksasta nyky-Berliiniin. Hildegard Knefin omaelämäkerralliset laulut taustoittavat tämän kiinnostavan, ristiriitaisen ja pelottoman naisen tarinaa ja tulevat verta hyytävän tosiksi. Luurankoja kaivellaan kaapeista kun etsitään vastausta kysymykseen: Voiko rakkaus olla synti, frau Knef?
Hildegard Knef – Onni tuntee vain minuutteja -esityksen taustalla on rutkasti suuria nimiä. Käsikirjoituksen on kirjoittanut näytelmäkirjailija-toimittaja-kolumnisti Taina West ja ohjauksesta huolehtii kymmenien televisio- ja teatteriohjauksien rautaisella ammattitaidolla Raila Leppäkoski. Näyttämöllä nähdään toisessa pääosassa Jorma Uotinen, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Hildegard Knefin roolissa loistaa näyttelijä-laulaja-nukketaiteilija Satu Paavola. Muissa rooleissa ovat Ilkka Villi sekä muusikot Maija Kaunismaa, Sanna Uusitalo ja Eeppi Ursin.
~ Koko Teatteri ~
Kantaesitys 8.11.2008 Koko Teatterissa. Esitys oli mukana Memory Traces Performing Arts- tapahtumassa Berliinissä huhtikuussa 2010.
Se oli hiihtoloma.
Meillä oli suunnitelmia.
Jotkin asiat vain ajavat kaikkien suunnitelmien ohitse.
Kun iskee tarve päästä turvaan.
Kömpiä kotokoloon nuolemaan haavojaan.
Eikä se ole helposti järjestettävissä.
Kun vain kokee kipua
ja surua edeltävän huikaisevan tyhjyyden,
kun tietää,
että jokin on lopullisesti ohi.
Ja silti aina läsnä muistoissa,
jos maailma vain niin suo.
Silloin,
sen tunnemyräkän keskellä,
voi mennä vailla odotuksia
katsomaan jotain Norjasta tullutta.
Ja se viikinkienmaan blondiiniärjyjä
saattaa olla parasta balsamia haavoittuneelle sielulle.
Niin Tommy Akerholdt matkasi kaukaa Lutakkoon.
Esiintyi melkein vain meille.
Ehkä se oli se tunnekuohu.
Ehkä me olimme alttiit.
Ehkä se oli se intiimitilanne;
soitin- ja solistiyhtye laulamassa juuri meille,
pomppimassa lavalla hikisinä juuri meidän tunteitamme hallittavampaan muotoon.
Ehkä se oli vain sitä,
tunneharhaa.
Tai sitten siinä oli enemmän.
En ole vieläkään valmis puhumaan,
en siitä päivästä
jona tekstiviesti odotti.
En halua oikein puhua edes keikasta.
Se on liian henkilökohtaista.
Se on jotain, joka kuuluu minulle ja lapselle.
Se on jotain sellaista,
mitä seurassamme ollut ei aistinut.
Päätin aluksi olla hiljaa koko keikasta.
En ole sellainen ihminen.
En minä kuuntele glampunkrokkia.
Tai en minä kuunnellut,
en ennen hiihtolomaa.
Eikä senkään myöntäminen,
että kuuntelee,
että pitää,
ei se ole vaikeaa.
Vaikeaa on muistaa ja hyväksyä miksi.
Aluksi tarkoituksenani oli julkaista vain kuvat.
Selityksittä.
Mutta lisäsin sanoja.
Muutama sana itselle,
niiden avulla voin aikojen kuluttua helpommin siirtyä
näihin mielenmaisemiin,
muistaa ne tunteet helpommin sellaisina kuin ne koin.
Pick Up Your Life
Well, it's five to eight boy, You're way too late.
Without a backup plan on how to reach your fate.
You overrate your mental state,
but as the case and your life is getting larger.
The pile of skeletons is growing taller
Pick up your life and walk!
And now you drink yourself to sleep
and now you don't care at all,
you found nothing worth living for.
Laziness and desperation.
I bet you're proud of that combination.
Blaming everything else,
but you don't even dare to take a look at yourself.
And you got...
Empty thoughts in every corner.
Settle on your eyes.
Settle on your tongue.
Minulla on haave.
Haaveilen, että jonain päivänä
saan vangittua ajatelmani
kameran optiikan läpi.
En minä tosissani haaveile kummemmista,
en sen asian tiimoilta.
Oppiakseen täytyy harjoitella.
Toistoa, toistoa.
Erheitä ja virheitä.
Hakuammuntaa.
Ja niin minä olen taivaltanut kameran kanssa.
Olen ottanut kuvia
pienistä asioista,
isoista asioista.
Olen laukonut kameraani,
kuten en filmiaikaan olisi koskaan uskonut tekeväni.
En niin malta takertua pikkuasioihin,
valotuksiin,
aukkoihin
ja niihin muihin.
Koetan vain
vangita hetken kauneuden.
Haluan jakaa palan haavettani.
Napsin kuvia,
sieltä ja täältä.
Jotkin törkkään nähtäväksi,
kaiken kansan töllisteltäväksi.
Napsin myös kuvia
ulos akkunoista;
vieraisilla, asuntonäytöissä, rappukäytävissä,
missä milloinkin.
Kurotan ikkunasta ulos,
hipsin parvekkeella.
Napsaus vain
ja kuva on kortilla.
En koskaan tullut ajatelleeksi,
että kuva akkunasta,
voisi loukata jotakuta.
Mutta niin kävi.
Ja muutama muukin kuva pahoitti mielen.
Siksi siis
siistin kuvia jemmaan,
piilotan pahanmielen aiheuttajat
ja koetan jatkossa ajatella,
ennen kuin toimin.
Pyydän anteeksi kaikilta,
joiden mielen ajattelemattomuuttani pahoitin.
Mikäli täällä vielä näkyy kuvia,
jotka loukkaavat muutakin
kuin estetiikan tajua,
niin hihkaiskaa toki korjauspyyntö niin käyn taas toimeen.
Kiitotien päässä oli taivaassa reikä, sitä tuijotin pitkinä ajomatkoina, hiljaisena kyydissä.
Lentäjän poika
Minä istuin kiitotien päähän,
Jäin ihmettä katselemaan.
Kone kaunis kuin lentäjän luusta tehty,
Yllytti moottoreitaan.
Minä ihailin villiä voimaa,
Minä nöyristä lapsista nöyrin.
Ja kun moottorit ampuivat sankarin matkaan,
Jäin seuraavaa odottamaan.
Minä olin lentäjän poika,
Lähes sankari siis itsekin.
Vielä lentäisin korkeammalle kuin muut,
Vielä isäänikin paremmin.
Minä nukahdin hallien varjoon,
Unen kerosiininkatkuisen näin:
Minä näin lentäjän huimapäisen ja varman
Syöksyvän ylöspäin.
Ylöspäin, läpi pilvien peiton,
Kohti ilmailun historiaa.
Jetin siivillä kuohui auringonkulta,
Kun se irtosi otteesta maan.
Lentokenttien aavoilla tuulee
Niin kuin ulapalla autiomaan.
Ja kiitotien päässä on taivaassa reikä,
Ovi miltei mahdottomaan
~ Edu Kettunen ~
En tiedä, ehkä tästä olisi pitänyt jättää kertomatta, jo alun alkujaankin. En tiedä mitä sanoisi, näiden päivienkään jälkeen. Joskus keuhkokuume on vapauttaja, joka saa kyyneleet kihoamaan jälkeenjääneiden silmiin.
"On kai sen oltava niin
Jään kyyneliin
On kai sen oltava niin, oltava niin
Olkoon se niin"
Uutiset ovat täynnä katoilta pudonneita, itsensä loukanneita ja menehtyneitä.
Vapaavuori sanoi Ylelle; "Pitäisi olla itsestään selvää, että katolle meneminen ilman asiantuntemusta ja tarpeellisia turvajärjestelyjä on asia, jota itse kunkin pitää miettiä".
Mutta minkäs teet, jos katot notkuvat lunta, huoltoyhtiö lupailee lumenpudottajia sitten joskus, kun he kiireellisimmiltä kohteilta kerkeävät. Meillä päätettiin pelastaa edes varaston katto. Lumitaakka keveni ja lumenpudottajakin selvisi ehjin nahoin, mutta aihe jäi mietityttämään.
Parivuotta sitten puhuin lumenpudottajien kanssa. Kaksi alkoholisoitunutta miestä kertoi pimeästä työstään, turvavarusteista joita ei ollut ja alhaisesta palkastaan. Asia jäi lumettomien talvien aikaan mielentaustalle, mutta nyt se kieppuu mielessä; kuka niitä lumia pudottelee, kuka kantaa riskin ja kuka käärii voiton. En tiedä millaiset firmat pudottelevat nyt lumia Helsingissä ja millä ammattitaidolla, mutta toivon, että katolla olijoilla olisi edes ne turvavaljaat. Tosin ainakin Töölössä sai kauhulla katsella, kun lumien pudottelijat pomppivat korkeilla katoilla ilman köysiä.
Miesten tarina jäi mietityttämään. Vaikka me Suomessa toimimmekin aika reilusti, on meillä kumman paljon hommia, joita viinamäenmiehet saadaan tekemään pimeästi omalla riskillään. Tietenkin jokainen vastaa itsestään ja päättää mihin ryhtyy, mutta pimeiden hommien maailma, jonne pääsin kurkistelemaan, sai mielen tummumaan.
Voin tukea Reilua Kauppaa ostamalla tietynlaisia banaaneja, mutta huoltoyhtiömme voi vallanmainiosti valita epäreilun lumenpudotusfirman, ilman että saan tietää asiasta mitään. Jään kieputtelemaan ajatuksia päässäni joskus asiat tuntuvat suurilta ja siltä, ettei niihin juurikaan onnistu vaikuttamaan. Epäreilua.
Tekstit
