Kylpyhuoneiden yö

 

Maanantaina purin neliömetreittän lattiaa korkokengät jalassa, soma mekko päällä.

Katsoin lähenevää lumisadetta kahdennestatoista kerroksesta.

Syöksyin kurvissa kulkineelta toiselle alkaneessa pyryssä.

Kotimatkalla riemu pulppuili minussa.

Rämmin somissa kengissäni hankien halki, nauroin tuulelle hampaan raot lunta täynnä.

Kotona se alkoi, kumma olo.

Yön yksin yökin ysköksiä.

Vatsan väänteet.

Koko kurjuus.

Hivenen taisin surkutella itseäni,

tässä minä,

matkan jälkeen,

taas yhden yrityksen jälkeen kääntää karmaa.

Aamulla heikkona ja uupuneena tulin järkiini,

ei yksi yö yökkiessä ole pahaa karmaa, hupsuttelen vain.

Yö yksin kylpyhuoneessa on kumminkin aika iisi homma.

Puhelimeen tuli viesti.

Pelkään aina kun puhelin soi.

Pelkään sen piippauksiakin.

Olen hivenen hysteerinen tämän asian suhteen.

En ollut ainoa joka vietti yön yksin kylpyhuoneen lattialla.

Se toinen vain oli alastonna, lonkka säpäleinä odottamassa,

tietämättä kuinka kauan.

Ja minä kehtasin surkutella itseäni, 

vaikka minulla oli ruhtinaalliset oltavat.

En edes halua ajatella millaista sen on täytynyt olla,

maata yli puolivuorokautta,

odottaa,

tuntea kipua,

kylmyyttä,

pelkoa.

Puhuin Facebookissa veljeni kanssa.

Emme me sen kummemmin puhelleet aiheesta,

kunhan kertasimme faktat, ennusteet ja muut sensellaiset ilman liiempiä tunteiluja.

Lopuksi veljeni kysyi nappaanko hänelle matkalla olevat kamat laukkuuni,

kun kumminkin sairaalassa näemme.

Kaikkeen tottuu,

kaikesta tulee rutiinia.

Kaikesta muusta,

paitsi tunteista,

näihin ei totu,

joka kerta täräyttää

keuhkot tyhjiksi,

saa haukkomaan henkeä,

parahtamaan puoli ääneen.

Eikä näistä oikein osaa enää puhua,

kaikki on jo sanottu,

kaikki on yhdessä koettu.

Joka kerta, kun mieleni tekisi kysyä miksi

vastaan;

se on se rakkaudenhinta.