Ja lumi tuli

 Uusi projekti vei pääkopasta tilaa. Iltaisin olen uupunut, öisin näen kummallisia unia, joissa seikkailee ala-asteen koulukavereita, niitä joiden kanssa en silloin viettänyt aikaani. Päivät ovat yhtä oppimista. Omaksun tietoa, koetan antaa itsestäni hyvän kuvan, olen sosiaalinen, näppärä ja kokoajan läsnä.

Läsnäoleminen on raskasta. Olla joka hetkessä tässä ja nyt. Olla katoamatta ajatuksiinsa, olla herpaantumatta. Olla kokoajan tässä ja nyt. En pääse vielä pakenemaan tuttujen työhommien rutiineihin, niihin, jotka voi toimittaa ilman, että niitä kunnolla, täysillä, kokoajan ajattelisi.

Vaikka pääni on pumpulinen, täyteen ahdettu, iltaisin. Vaikka näen kummia unia, vaikka olen uupunut, niin silti rakastan tätä. Rakastan uusien asioiden vyöryä, sitä tunnetta kun hukkuu informaatioon, on liian pieni, liian osaamaton, liian kaikkea lannistavaa. Se saa minussa heräämään sen puolen, joka näyttäytyy näissä tilanteissa, sen joka nauraa haasteelle ja itselle, käärii hihansa ja alkaa paiskia.

En ole vieläkään vakuuttunut siitä, että minusta on täyttämään näitä valtaisia saappaita, pelkään epäonnistuvani, joutumaan palaamaan kesken takaisin, sanoa, ettei minusta ollut siihen, että petin kaikkien luottamuksen. Ja tuo epävarmuus saa adrenaliinin kohisemaan suonissa; pelko, jännitys ja hyvänolon tunne, ne kaikki se antaa ja koukuttaa.

Aika tuntuu kuluvan nopsempaa nyt, kun päivät ovat täynnä uutta, kun illat menevät hiljaisesti.