Taas sain mahdollisuuden mennä oppimaan uutta, uusiin tehtäviin. Taas saan sujahtaa uuteen porukkaan, uusiin tehtäviin. Tavallaan se on mukavaa ja tavallaan taas. Juurihan palasin lomalta, juurihan päätin aloittaa tylsän arjen. Ikävystyä, pitää asiat tuokion muuttumattomina. Juuri näin päätin. Ja sitten aukeni taasen tilaisuus, jolle ei oikein voinut sanoa kuin juu.
Illalla muksu tuli kotiin kukkia keräämästä. Teimme kanapastaa hänen reseptillään. Siinä keskustelun lomassa sanoin taas ne niin tutut sanat; joutunut sairaalaan, asioita tutkitaan. Nimet ja sairaalat muuttuvat, sanojen hillitön paino, taustalla piilevä huoli, ei.
Mistä tahansa voi tulla normaalia. Se käy yllättävän nopsaan. Pahinta on, että se vaikuttaa moneen. Me puhumme kuolemasta, me puhumme sairaaloista ja siltikään emme. Jutut menevät tuttuja uomiaan, maailmoja syleilevät pohdinnat ja keskustelut odottanevat aikaansa. Se mikä meille on normaalia, ei ehkä ole normaalia muille. Joskus huomaa, että puhuu asioista, joista ei pitäisi puhua, sanoo sanoja, joita ei ole tapana lausua.
Nyt en haluaisi mennä uuteen paikkaan, en hymyillä uusille ihmisille, en antaa hyvää kuvaa itsestäni, en omaksua uutta tietoa. Ei se siitä ole, että kuuli uutisia, siinä on muutakin. Siinä on muistojen paino, siinä on asioita, jotka eivät juuri tähän liity, mutta yhdessä ne ovat suuria.
Haluaisin vain mennä hyppimään pimeään saliin. Kuunnella musiikkia, joka täräyttää ajatukset hetkeksi pellolle. Nauraa suu korvissa hullunnaurua solistille, joka sylkee vedet katsojien niskaan. Haluan endorfiinihumalan, haluan todellisuuspaon, haluan nukkua yön näkemättä unia, joiden jälkeen herään hymy huulillani todellisuuteen.
Kun asioita tarkastelee vakavammin, voinee vain todeta, että tämä nyt vain taitaa olla yliherkkä kuunvaihe, johon nyt vain sattui osumaan asioita. Pian asiat saanevat oikeat mittasuhteensa ja hymähdän draamailulleni.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti