Tänään on juhla.
On syntymäpäivä.
Sankari on poissa.
Koska ikävä helpottaa,
mieli suostuu uskomaan lopullisen?
Näen unia, joissa kuolleet elävät.
Käyn pääni sisäisiä keskusteluja,
ihmisten kanssa joita ei ole.
Minun on ikävä.
Vanhat naiset
Minä pidän vanhoista naisista,
rumista naisista,
motkottavista mummoista.
He ovat maan suola.
He eivät inhoa inhimillisiä jätteitä.
He tuntevat rakkauden ja uskon,
mitalin kääntöpuolen.
rumista naisista,
motkottavista mummoista.
He ovat maan suola.
He eivät inhoa inhimillisiä jätteitä.
He tuntevat rakkauden ja uskon,
mitalin kääntöpuolen.
Hamlet riuhtoo verkossa,
Faust näyttelee alhaista ja naurettavaa roolia,
Raskolnikov iskee kirveellä.
Faust näyttelee alhaista ja naurettavaa roolia,
Raskolnikov iskee kirveellä.
Jumala kuolee.
Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä,
aamun sarastaessa ostavat leipää, viiniä, kalaa.
Sivilisaatio kuolee.
Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa,
avaavat ikkunat, siivoavat roskat.
Ihminen kuolee.
Vanhat naiset pesevät ruumiit, hautaavat kuolleet,
istuttavat kukkia haudoille.
Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä,
aamun sarastaessa ostavat leipää, viiniä, kalaa.
Sivilisaatio kuolee.
Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa,
avaavat ikkunat, siivoavat roskat.
Ihminen kuolee.
Vanhat naiset pesevät ruumiit, hautaavat kuolleet,
istuttavat kukkia haudoille.
Minä pidän vanhoista naisista,
ryppyisistä naisista,
motkottavista mummoista.
He uskovat ikuiseen elämään.
He näkevät pelkuruuden ja sankaruuden,
suuruuden ja pienuuden,
oikeissa suhteissa arkipäivän vaatimuksiin.
ryppyisistä naisista,
motkottavista mummoista.
He uskovat ikuiseen elämään.
He näkevät pelkuruuden ja sankaruuden,
suuruuden ja pienuuden,
oikeissa suhteissa arkipäivän vaatimuksiin.
Heidän poikansa löytävät Amerikan,
tuhoutuvat Thermopylaissa,
kuolevat risteillä,
valloittavat avaruuden.
tuhoutuvat Thermopylaissa,
kuolevat risteillä,
valloittavat avaruuden.
Vanhat naiset ovat pyhien kissojen pyhiä muumioita.
He ovat pieniä kurttuisia,
kuivuneita lähteitä,
hedelmiä
tai lihavia munanmuotoisia buddhia.
He ovat pieniä kurttuisia,
kuivuneita lähteitä,
hedelmiä
tai lihavia munanmuotoisia buddhia.
Kun he kuolevat,
silmästä virtaa kyynel,
joka yhtyy suunpielessä
nuoren tytön
hymyyn.
silmästä virtaa kyynel,
joka yhtyy suunpielessä
nuoren tytön
hymyyn.
Tadeusz Rózewicz
"Niin se kävi; tieto kuolemasta tavoitti minut sinä aamuna. Makasin yksin sängyllä, ovi kolahti kiinni lapsen lähdettyä kouluun. Tiesin mitä kuulisin. Etelän tykkylumi oli sulamaanpäin, aikamme oli loppunut.
Yli neljävuotta ja lukemattomia nessupaketteja, sen se vaati. Yli neljä vuotta täynnä rakkautta ja läsnäoloa, sen se vaati.
Kun tieto saavutti minut olin yksin; lapsi koulumatkalla ja juopottelemassa. Sen se vaati, alkoholisti on aina alkoholisti.
Ja minä yksin.
Sen olisi pitänyt tuntua pahalta.
En tuntenut mitään.
"Niin se kävi; tieto kuolemasta tavoitti minut sinä aamuna. Makasin yksin sängyllä, ovi kolahti kiinni lapsen lähdettyä kouluun. Tiesin mitä kuulisin. Etelän tykkylumi oli sulamaanpäin, aikamme oli loppunut.
Yli neljävuotta ja lukemattomia nessupaketteja, sen se vaati. Yli neljä vuotta täynnä rakkautta ja läsnäoloa, sen se vaati.
Kun tieto saavutti minut olin yksin; lapsi koulumatkalla ja juopottelemassa. Sen se vaati, alkoholisti on aina alkoholisti.
Ja minä yksin.
Sen olisi pitänyt tuntua pahalta.
En tuntenut mitään.
Lähdimme sairaalaan hakemaan tavaroita, katsomaan , lausumaan muutama sana hoitajille.
Kuolema vie piirteet. Se jättää jäljelle jonkun, joka ei ole sama. En olisi tuntenut , jos hän olisi ruumiinsa kaltaisena kävellyt vastaan.
Kuolema vie piirteet. Se jättää jäljelle jonkun, joka ei ole sama. En olisi tuntenut , jos hän olisi ruumiinsa kaltaisena kävellyt vastaan.
piirteissä oli aavistus epäsäännöllisyyttä, hänen ilmeensä oli vakava.
..."
Sanovat, että ensimmäinen vuosi on vaikein.
Ei se niin ollut.
Tämä se on.
Silloin, kaiken keskellä,
kun kaikki muukin tapahtui
ei kyennyt tajuamaan,
kokemaan.
Nyt on aika.
Tekstit
Läheisen ihmisen kuolema on aina järkyttävää ja raskasta. Jaksamista sinulle Satu!
VastaaPoistaSuru tulee joskus, joillekin heti, toisille vasta myöhemmin. Aina ei heti välttämättä tajua mitä on tapahtunut, se vaatii mieleltä aikaa, että asian voi käsittää.
Kun poikani isä, silloinen aviomieheni kuoli (tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa) niin en osannut heti surra, hautajaisissa en paljoakaan itkenyt. Oma isäni piti minua tunteettomana, outona. En todellakaan ole tunteeton, mutta en voinut siinä tilanteessa antaa surulle valtaa, piti huolehtia pienestä pojasta, joka hänkin suri, oli ihmeissään ja hämmentynyt, hädissään. Vasta myöhemmin kun sain asiaa mietittyä itsekseni, sain surtua sen kuoleman, itkin monet yöt.
Vieläkin hän tulee päivittäin mieleeni, mutta kaipaus ja suru on väistynyt. Ajattelen myös usein mummoani, joka kuoli pari vuotta sitten. Edelleenkin häntä välillä kaipaan.
Suru tulee joskus, se ottaa aikansa. Joinakin hetkinä vain nousee kiukku; miksen silloin saanut mahdollisuutta surra, miksi silloin oli jo niin paljon mitä surra, miksi aika ja kaikki olivat niin tiukilla silloin?
VastaaPoistaMutta sitten tyyntyy.
Vaikeinta on unohtaa se valtaisa rakkaus. Unohtaa ei ehkä ole oikea sana, mutta suuren tunteen jälkeinen tila on mielenkiintoinen. Jotkin asiat jättävät vahvan jäljen minuuteen. Minulle valtaisan tärkeää oli kaivatun rakkaus (ja hänen rakastamisensa, joka ei kuolemaan päättynyt).
Totta, tuollainen kokemus ja ne kaikki tunteet jättävät jälkensä, ne muokkaavat ihmistä. Olen useinkin miettinyt kuinka olisinkaan erilainen ihminen ilman noita raskaita kokemuksia.
VastaaPoistaSurulle pitää vain antaa se aika minkä se vaatii. Paljon jaksamista sinulle Satu!
Olet oikeassa. Me olemme elämämme muovaamia, jotkin kokemukset kasvattavat enemmän kuin toiset, kaikesta kumminkin saa jotain eväitä elämäänsä.
VastaaPoista