Torjuntaa

Kamerasta löytyi kuvia, jotka kuvaavat viikonloppua; teetä, inkivääriä, valkosipulia ja satsumia on mennyt. En tiedä, onko orastavat flunssapöpöt selätetty, mutta toivon niin. Tämä on kiireinen viikko, nyt ei olisi aikaa pöpöilylle.

BIG BANG BIG BOOM

"an unscientific point of view on the beginning and evolution of life ... and how it could probably end".

Ohi kiitänyt vilaus

Lapsen ystävät olivat kylässä. Leivoin pikkuleipiä, tein pastaa ja jauhelihakastiketta. Ja koetin sulattaa ajatuksia.

Siitä ei ole kuin hetki, kun minun ystäväni olivat armeijassa. Siitä on yksi ohi kiitänyt vilaus, kun pojat ajelivat päänsä ja astuivat armeijan harmaisiin. Se oli kuin eilen. Ei siitä ole kauaa. Ja ajokortti, minun lapseni ystävällä lähitulevaisuudessa, poikaystävällään jo taskussa. Ja minulla ei vieläkään.

On hämmentävää tajuta, kuinka nopsaan aika on kulunut. Ei se huomaamatta mennyt, kyllä minä elin kaikki ne vuodet, koin, kehityin ja kasvoin ja siitä huolimatta se meni hujauksessa.

Eilen olimme porukalla Orionissa katsomassa Spartacusta. 184 minuuttinen elokuva imaisi mukaansa, samaan tapaan kuin Ben-Hur Bristolin jäähyväisnäytöksessä aiemmin. Vanhat värit, vanhanaikainen näyttelijän työ, kamerakulmat ja ne lavasteet, lavasteet ajalta ennen tietokoneella luotuja harhoja. Niissä on taikaa.

Lapsi alkoi vaikuttaa elokuvan mittaan aina vain kipeämmältä ja uinuikin viimeiset parikymmentä minuuttia pää olallani. Asemalta ostimme teetä termosmukiin sairaalle matkaevääksi. Yöbussi oli tupaten täynnä, koko kaupunki tuntui olevan täynnä ihmisiä.

Kotona potilas oli virkeä ja vietimme laatuaikaa puoli kolmeen. Ipana järjesti julisteitaan uuteen järjestykseen ja minä loikoilin sängyllään. Yölliset keskustelut ovat parhaita, mieli ei ole enää pirtein ja aatoksia putkahtelee mieleen eri tavoin kuin päivällä. Öisissä keskusteluissa on oma lumovoimansa.

Pulikointeja

Minulla oli tapana käydä joka tiistai vesijumpassa. Se avasi lavat, sai veren virtaamaan jumiutuneissa hartioissa. Sitten työtoveri ehdotti yhteistä harrastusta ja vesiliikunta sai toistaiseksi jäädä.
Onneksi minulla on isä, jonka kanssa viettää aikaa pulikoiden. Nyt vesijuoksen ja sammakkouin, saunon ja rentoudun. Ajan kuluessa on yhteydenpito eri sukulaisiin muuttunut, elänyt ja samalla pysynyt samana, muuttumattomana. Jo pienenä isä vei meitä lapsia uimaan, uimahalliin, rannalle ja niin on edelleen. Joissain asioissa muuttumattomuus on hyvästä.

Tunnustuksia

Edellä näkyvät tunnustukset sain miukulilta Ketunpojan kolosta. Kiitoksia paljon. 


Juju on ilmeisesti se, että nyt minun pitää paljastaa itsestäni 7 asiaa ja sitten pistää tämä eteenpäin 15 blogille.

1. Minulla on fiktiivinen oppi-isä, Mara Mursu, jota siteeraan synkeimpinä hetkinä itselleni (jep, tämä kertookin minusta kaiken oleellisen)
2. Olen löytänyt ”Sen oikean” ja monta hyvin väärää, nyt ajattelin taas kokeilla niitä vääriä
3. Luonnehdin itseäni mielelläni boheemihkoksi ja peittelen kontrollifriikkeyteen viittaavia seikkoja.
4. Laitan vessapaperirullan muiden mielestä väärinpäin
5. Teeni pitää olla kuumaa, haluan jäähdyttää sen itse
6. Siivous on intohimoni, mutta siinä elämässä ei ole paljon kiihkoa näkynyt ;D
7. Sadehousut, sadetakki, villasukat ja kumpparit ovat käypä varustus joka paikkaan. Jos haluaa pukeutua keveämmin, voi pukeutua flanelliseen pyjamaan (nyt tiedätte, miksi monet pitävät minua hivenen vinoutuneena).







Ja laitan tunnustukset kiertämään seuraaville blogeille:

Kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja
Lissu
Johannan maailma
Satukaa
Pellon pientareella



Ja sitten kymmenelle halukkaalle, jotka haluavat tunnustuksen napata...Eiköhän joka blogin pitäjä tunnustusta tarvitse :) Edellisten tunnustuksia blogeissaan jäämme sitten odottelemaan.

Aamuisin

Silmät killissä kömmin törkkäämään puuron kiehumaan, lataan kahvinkeittimen. Koetan suoriutua vaatteisiin, kammata hiukset, pakata laukun. Istua jumitan puurolautasen kera pöydän äärellä. Nappaan d-vitamiinit ja kalaöljyt. Niin helppoa se on, automaattiohjauksella.

Aamun kohokohta, se on siirtymävaihe. Hetki jolloin mieli valmistautuu tulevan päivän haasteisiin. Se on matka joka on omistettu vain minulle, minulle itselle. Siihen kuuluu tumma Parisien kahvi luomumaitotilkalla, Hesari ja aikaa.

Kahvi kulkee mukana Starbucksista hommatussa termosmukissa, johon saa näppärästi oman kuvan. Koetin etsiä mukia kahvilaketjun nettikaupasta onnistumatta. Kuvana on Banksyn tai innoittamansa, talonharjaa alaslaskeva, saippuakuplia puhaltava tyttö.

Ja tämän kaiken, puuron, kotoa mukaan kaapatun kahvin, tarkoituksena on säästää. Sillä "pidä jemmarahaa pankkitilillä" on mainio ohjenuora, mikäli aikoo kesällä tehdä jotain.

Sanoja

Joinakin aamuina ihminen lukee hesariaan ja nauraa ääneen, herkuttelee sanoilla. Veikko Halmetoja tarjosi tämän aamuiset sanat.

Hän loi ikonisen kuvan ylpeästä ja iloisesta homomiehestä, joka on fyysisiltä ominaisuuksiltaan ylivertainen ja tietoinen tästä. Hän rakensi homokulttuurin suureen kertomukseen kivijalan, josta muiden on ollut helpompi jatkaa. 

...nuorukaisten julkeaa kauneutta...


Laaksonen oli kuvittaja, ei piirtäjä. Teostensa tärkeyttä ei voi kyllin korostaa, mutta niiden ylistäminen piirroksina on kuin väittäisi tilaavansa pornolehtiä artikkelien takia. 

hs.fi

En ymmärrä, mikä tekstissä jaksoi minua hymyilyttää, ehkä sen kepeys yhdistettynä informaatioon. Pidin täsmennyksestä; kuvittaja, ei piirtäjä. No onhan osa kielikuvista kliseitä, mutta tänä aamuna, kahvin kera, ne olivat aamun parasta antia.
Onneksi Hesarissa on Muumit, tietää saavansa joka päivä hymyyn aiheen viimeistään sarjakuva sivuilta.

Juliassa olennaisinta

Poirot tunsi mielessään äkillisenvihlaisun. Ehkä se johtui siitä että vanha herra Jonathan oli puhunut Juliasta... Tämä ei ollut Julia - ellei kuvitellut Julian jääneen eloon - elävän yhä ilman Romeota... Eikö Juliassa ollut olennaisinta, että hän kuoli nuorena?
 Elsa Greer oli jäänyt eloon...

*

- Mitä haluatte minun tekevän?
-Oletteko varma, madame, ettei menneisyyden penkominen ole teistä kiusallista?
 Hän mietti tuokion ja Poirotista tuntui äkkiä siltä, että lady Dittisham oli sangen suoraluontoinen nainen. Hän saattoi valehdella tarpeen vaatiessa, mutta ei koskaan omasta halustaan.
Elsa Dittisham sanoi:
- Ei, ei se ole kiusallista. Tavallaan toivon, että olisi.
- Miksi?
Hän sanoi kärsimättömästi:
-Oli niin tylsää kun ei koskaan tunne mitään...
Hercule Poirot ajatteli: Niin Elsa Greer on kuollut...

*
- Ja te olette varma ettei teistä ole tuskallista kerrata yksityiskohtaisesti noiden päivien tapahtumia?
-Se ei vaivaa minua millään tavoin. Tapahtumat ovat tuskallisia vain sillä hetkellä kun ne sattuvat.

*
- Se tappoi minut, ymmärrättekö? Se tappoi minut. Sen jälkeen ei ole ollut mitään - ei yhtään mitään. Hänen äänensä vaipui. - Tyhjyyttä. Hän heilautti kärsimättömästi kättään. -Olen kuin täytetty kala seinällä lasin alla.

*

- Oikeastaan pitäisi työntää veitsi rintaansa - kuten Julia. Mutta...mutta se merkitsisi tappion tunnustamista, samaa kuin myöntäisi olevansa lyöty.
- Ja sen sijaan?
- Pitää jatkaa - kaikesta huolimatta - kun on kerran selviytynyt siitä. Minä selvisin. Se ei merkinnyt minulle enää mitään. Ajattelin että siirtyisin seuraavaan asiaan.

*

-Minä en ole koskaan ollut tekopyhä. Olen aina pitänyt eräästä espanjalaisesta sananlaskusta. Ota mitä haluat ja maksa siitä, sanoo Herra. No, minä olen tehnyt niin. Olen ottanut mitä olen halunnut - mutta ollut aina valmis maksamaan hinnan.

*

Elsa, jolla oli heti alussa ollut kaikkea - nuoruutta, kauneutta, rikkautta - oli selviytynyt huonoimmin. Hän oli kuin kukka jonka ennenaikainen halla oli yllättänyt - yhä nupullaan mutta kuihtunut.

~ Agatha Christie, Viisi pientä possua ~

Elementary, my dear Watson

Aikaa sitten työtoveri houkutteli minut elokuviin, sain valita elokuvan. Valitsin Sherlock Holmesin. Tuo elokuva tarjosi meille toimintasankarin, kauniita kuvia vanhasta Lontoosta ja juonenkäänteitä vähän joka makuun. Myöhemmin menimme vielä muksun kanssa katsomaan elokuvan kahdestaan ja tavoitteena on omistaa elokuva joku päivä dvd:nä.

Mutta mikä elokuvassa sitten koukutti? Kun katselu kokemuksesta on näin kauan, on vaikeaa muistaa kaikkea oikein, niin kuin sen silloin koki. Rakastan Lontoota, hämyisiä kujia, vanhanaikain vaateparsia (muiden päällä), aksenttia ja olenhan viehättynyt Housesta Ja Dexteristäkin, joten hankalia näyttelevät miehet ovat selkeästi makuuni. Ehkä jotkin asiat vain näyttävät hyviltä suurella kankaalla ja niiden tarjoama silmäkarkki saa mieltymään tarinaan syvemmin, kuin mitä siihen kiintyisi kotisohvalta käsin. Rakastuihan Moulin Rougeenkin elokuvateatterissa ja syytän siitä silmieni lumoamista.

On olemassa perusjuonia, niitä jotka toistuvat eri vivahtein. Kun poika tapaa tytön, kuinka rievuista kavutaan rikkauksiin, hirviöt tuhotaan ja kuten Keskisuomalainen kertoo;
"Arthur Conan Doylen luomat Sherlock Holmes ja tohtori Watson jäivät kirjallisuushistoriaan stereotyyppeinä eriskummallisesta etsivänerosta ja hänen yksinkertaisesta apulaisestaan.
Kaava toistuu paitsi Hercule Poirotin ja Nero Wolfen kaltaisten salapoliisien seikkailuissa, myös esimerkiksi Batman-sarjakuvissa tai television House-lääkärisarjassa".
Perusjuonissa, stereotypioissa on jotain lohdullisen tuttua; vaikka tarina kuljettaisi miten, aavistaa silti miten tarina tulee kulkemaan.

Syksyllä havahduin siihen, että minullahan oli kirja täynnä Holmesin seikkailuja, mutta vasta nyt olen ryhtynyt lukemaan kirjaa. Jos minulla joskus meinasi mennä hermo Agatha Christien Poirottiin, tämän omahyväisyyteen ja yli-ihmismäisyyteen, niin arvatkaa mitä Hra Holmes minussa saa aikaan.

Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joissa keskitytään kulloinkin käsillä olevaan ongelmaan ja kuvataan ympäristöä ja ihmisiä juuri sen verran, kuin on juonen kannalta oleellista. Kaipaan kuvauksellisia kohtia, sanoilla maalailua, brittikulttuurin esiintuomista. Toisaalta taas, ymmärrän mikä Holmesissa viehättää; tarinat ovat lyhyitä, erilaisia ja silti aina voi luottaa ratkaisun löytyvän. Kirja olisi varmaan parhaimmillaan aloittelevan lukijan käsissä.



Kun olin pikkuinen flicka vietin kesän Dartmoorin nummilla, siellä missä kuulemani mukaan Baskervillen koira kuvattiin. Siellä sumun keskellä, siellä oli villiponeja, lampaita, kaniineja ja piikkihernepensaita. Siellä kuulin muutamia mielikuvitusta kutittelevia kommentteja Hra Holmesista ja olen sen jälkeen kokenut kummaa yhteyttä tuohon kaitaan salapoliisiin. Tätä kirjoittaessa moitin itseäni, etten Lontoossa vieraillessani ole käynyt Baker Street 221 B:n edustalla tepsuttelemassa, mutta ehkä ensi kerralla. Siihen asti koetan tutustua alkuperäiseen Sherlock Holmesiin.

Päästäksesi oikeaan tunnelmaan etsi musiikiksi Sherlock Holmesin soundtrack; "The Rocky Road to Dublin" ja Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia.

Matkaan taas

Elämä ei ole sitten kun, sitten joskus. Totta kai sieluni itkee, anorektinen pankkitili ei ole ilo. Turvarahasto, yöllisten painajaisten osa karkoite, se sai siipeensä, pahasti. Mutta elämä on nyt. Nyt matkaamme. Pakenemme arkea, matkaamme itseemme.

Onhan se höperöä. Tämmöinen hötkyily, päätös sännätä jonnekin. Mutta ensimmäinen vuosipäivä, yhdessä, kaukana. Ei se tee asioita toiseksi, ei se saa asioita unohtumaan, mutta yhdessä, jossain muualla elämä jatkuu. Ja palatessamme ensimmäinen vuosipäivä on takanapäin, selvitetty.

Tuolileikki

Laura Ashleyn kankaita oli syksyllä Eurokankaassa irtomyynnissä ja sieltä tarttui mukaan vaalea ja punainen raitakangas. En nyt ole varma, onko kyseessä juuri nuo linkkien takaa löytyvät kankaat, mutta samantapaisiin päädyin.

Niin, meillä on keltaista valoa paljon ja kamerassakin taisi valkotasapaino olla jotain muuta, kuin piti.

Tuolit olivat ennen ruskeaa päällistä rusehtavanpunaiset, mikä on varmaan ollut hyvä valinta. Sottapyttynä varmaan kirjon uudet päälliset alta aika yksikön aivan oman sävyisiksi.

Tuolit ovat vanhat, isoisäni lapsuudenkodista, mutta tuskin lapsuudesta. Huonekaluliike E. Andersson on aikanaan tehnyt hyvää työtä, tuolit kaipasivat vain uutta päällistä.

Kun menee illalla tanssiravintolasta toiseen, etsii väkeä, musiikinjytkettä ja paikkaa jossa ketkuttaa itseään melko säälittävään tapaan, niin on hyvä aloittaa etsiminen kaukaa kotoa. Ja lattialla lannetta vatkatessa suorastaan tuntee, kuinka jouluiset kinkut lähtevät livohkaan. Tai niin sen halusin ajatella.

Köyhännaisen kalansilmä

Päivänasu; 80-luvun kimallelenska, Henkkamaukan kaksiväri säärystimet ja Virontuliaispuolimakuupussi toppatakki, korkokengät ja vaaleat tumput kirvoittivat asematunnelissa vanhahkon rouvan kommentoimaan vaatteideni vähyyttä. Tuli nuhdeltu ja syyllinen olo, minunhan se jos tässä iässä pitäisi olla se, joka nuhtelee ja osaa itse pukeutua sään vaatimalla tavalla. Olisi vain pitänyt muistaa humpalle lähtiessä napata ne kaameiksi haukutut toppapökät mukaan, niin olisin säästynyt huomautuksitta ja pysynyt lämpimänä.

Keveä vaatetukseni sai metrossa kanssamatkustajan tiedustelemaan kansalaisuuttani englanniksi ja tarjoamaan puhelinnumeroaan.

Loppiainen oli hyvä viettää sohvalla ystävän kanssa juoruten. Se ei ollut sitä liiallista leppoistamista, jota pyrin vähentämään, vaan laatuaikaa.

Uusi vuosi, uusi suunta