Ohi kiitänyt vilaus

Lapsen ystävät olivat kylässä. Leivoin pikkuleipiä, tein pastaa ja jauhelihakastiketta. Ja koetin sulattaa ajatuksia.

Siitä ei ole kuin hetki, kun minun ystäväni olivat armeijassa. Siitä on yksi ohi kiitänyt vilaus, kun pojat ajelivat päänsä ja astuivat armeijan harmaisiin. Se oli kuin eilen. Ei siitä ole kauaa. Ja ajokortti, minun lapseni ystävällä lähitulevaisuudessa, poikaystävällään jo taskussa. Ja minulla ei vieläkään.

On hämmentävää tajuta, kuinka nopsaan aika on kulunut. Ei se huomaamatta mennyt, kyllä minä elin kaikki ne vuodet, koin, kehityin ja kasvoin ja siitä huolimatta se meni hujauksessa.

Eilen olimme porukalla Orionissa katsomassa Spartacusta. 184 minuuttinen elokuva imaisi mukaansa, samaan tapaan kuin Ben-Hur Bristolin jäähyväisnäytöksessä aiemmin. Vanhat värit, vanhanaikainen näyttelijän työ, kamerakulmat ja ne lavasteet, lavasteet ajalta ennen tietokoneella luotuja harhoja. Niissä on taikaa.

Lapsi alkoi vaikuttaa elokuvan mittaan aina vain kipeämmältä ja uinuikin viimeiset parikymmentä minuuttia pää olallani. Asemalta ostimme teetä termosmukiin sairaalle matkaevääksi. Yöbussi oli tupaten täynnä, koko kaupunki tuntui olevan täynnä ihmisiä.

Kotona potilas oli virkeä ja vietimme laatuaikaa puoli kolmeen. Ipana järjesti julisteitaan uuteen järjestykseen ja minä loikoilin sängyllään. Yölliset keskustelut ovat parhaita, mieli ei ole enää pirtein ja aatoksia putkahtelee mieleen eri tavoin kuin päivällä. Öisissä keskusteluissa on oma lumovoimansa.