Äitiydestä

Jos minun pitäisi määritellä itseni, keksisin monta hienoa sanaa, selitystä.

Se mitä olen, on niin syvällä minussa, olen siihen niin kasvanut, etten ymmärrä edes asiaa ajatella. Jotkin asiat ovat niin itsestään selviä, ettei niitä aina osaa ajatella.

Pian, jos vuodet suovat, olen puolet elämästäni ollut äiti. Suurimmaksi osaksi olen ollut vastuussa yksin.

Yksin vastuussa, yksin äitinä, sellainen kokemus ei voi olla muuttamatta ihmistä. Olisin toisenlainen, ilman tätä kokemusta. En olisi minä, jos en olisi äiti.

Ympärilläni ystäväni saavat esikoisiaan, tosikoisiaan tai vasta suunnittelevat moista.

Minä seison uuden rajamailla.



Nuorempana haaveilin suuresta perheestä, lapsista joita olisi hälisevä joukko. Unelmoin omasta talosta, hyvästä parisuhteesta ja kaikesta siitä, mikä nyt tuommoisiin mielikuviin kuuluu.

Nyt mietin, mitä haluan. Voisin edelleen saada sen lapsilauman, miehen, talon maalta ja kaiken sen muun. Ja sitten tulee se mutta; mutta haluanko minä sitä enää, olisiko minusta enää siihen elämään? 

Olenko mahdollisesti kasvanut ulos haaveestani, onko aika korvannut vanhan haaveen uudella unelmalla? Mikä on se polunhaara, jonka haluaisin tavoittaa?



En halunnut kasvattaa lasta itseäni varten. Olen halunnut kasvattaa lapseni häntä itseään varten. Olen halunnut antaa hänelle ne kliseiset juuret ja siivet.

Lapsi varmaan joskus lausuu arvionsa kasvatuskyvyistäni.Tällä matkalla olen ainakin saanut kasvatettua itsestäni paljon monitaitoisemman, paremman, pitkäpinnaisemman ja onnellisemman minut. Siitä kiitos kuuluu ennen kaikkea lapselleni, joka oli tällä matkalla parhain mahdollinen opas.