Portobello

Talvella tutustuin Coelhoon ja Portobellon noitaan, haaveilin Lontoosta ja olin surullinen.

Meidän ei pitänyt lähteä Lontooseen. Meidän piti mennä jonnekin muualle, kokea jotain muuta. Mutta emme me sitten mieltämme malttaneet, kun matkatoimisto tarjosi kahta kaupunkia edullisesti.

Meidän piti houkutella mukaamme paljon ihmisiä, jaettu ilo on moninkertainen ilo. Matkaamme kaikkien kiemuroiden jälkeen uskaltautui vain yksi.
 

Jossain vaiheessa panikoin, millaista on matkustaa kolmisin. Kolme on hyvä määrä, kolme on jo ryhmä ja ryhmä on enemmän kuin pari. Ryhmässä toimitaan eritapaa, kuin toimitaan kaksin. Se kolmaspyörä tuo mukanaan enemmän kuin vain yhden ihmisen lisää, hän tuo mukanaan ryhmän.
 

Muksun kanssa kaksin matkaaminen on helppoa; me tunnemme toisemme, meillä on samat kokemukset Lontoosta, yhteiset suunnitelmat. Ja se kolmas, se joka uskaltautui mukaan, mitä hänellä oli? Ajatuksia varmaankin, mielikuvia. Mutta valmistiko mikään häntä matkaan kahden euforiassa leijuvan naiseläjän kanssa, osasiko hän valmistautua loputtomaan kävelyyn, shoppaamiseen, säntäilyyn ja kehnoihin vitseihin?

Meidän onneksemme kolmas oli mukautuvainen. Saimme kaahottaa vapaasti, säntäillä ja ryntäillä, kunhan huolehdimme, että matkan varrelle osui säännöllisin väliajoin Starbuck's.

Tuumin, mikä olisi sovelias ajanjakso odottaa, ennen kuin alkaa ahdistella toista, kyselemään, oliko se nyt millaista matkata kanssamme, lähtisikö hän uudelleen kanssamme jonnekin.