torstai 3. kesäkuuta 2010

Palstalla


Hankin oman pikkupalstani joitain uurastuksen täyteisiä kesiä sitten.
Nurmettunut, hyvin kaikkea muuta kuin hyöty- tahi kukkakasvi pukkaava palsta uuvutti minut ensimmäisenä kesänä.


Ensimmäinen kesä oli viileä,
sateinen ja auki raivattu kolkka tuotti mansikkaa
ja perunaa, ne tärkeimmät.

Seuraavana kesänä jatkoin urakkaa ystävän kanssa.
Jaoimme palstan kahtia ja viljelin omalla puolellani sitä pottua, mansikkaa, sokerihernettä, silpoydinhernettä, raparperia
ja sen semmoista.


Kahtia jaettu palsta alkoi tuntua hupsulta vaihtoehdolta
niinpä päätimme iskeä potut samoihin vakoihin,
kasvattaa yhdessä rivistössä herneet ja laittaa kukkia sinne ja tänne.
 

Yhdessä maan kuopsuttaminen on rattoisampaa
ja nopeampaa.

Vaikka meillä oli lapsuudessani perunamaa,
pienen pieni,
oli rivi mansikoita, 
jotka joka kesä päätyivät linnuille meidän mökkeillessämme,
niin en omaa kaikkia niitä niksejä,
joita tarhurilta vaaditaan. 


Kaverin kanssa on mukavampaa pähkäillä
keksiä omat niksit ja konstit.
 

Kun ei huvita enää kuopsuttaa,
nyppäistä vielä viimeisiä rikkakasveja juurineen ylös,
niin silloin on oikea aika
talsia palsta-aluetta ympäriinsä.
Tarkastella muiden palstoja,
imeä itseensä vaikutteita
ja vinkkejä,
seuraavaa kevättä silmällä pitäen.


Rakastan siis mustaa multaa sormieni välissä.
Rakastan maan tuoksua.
Sydämeni pakahtuu ylpeydestä jokaikisen omakasvattaman pottusen kohdalla.
Ja siitä huolimatta
saatan valita työpäivän jälkeisenä iltana
löhöilyn,
toimettomana olon.


Miksi on niin paljon helpompaa
istua toimettomana,
kuin käydä toimeen.
Mikä laiskimuskatarri minua riivaa?
 

Ja sitten kun palstalle päätyy,
vaikkapa vain hetkeksi,
nyppäisee ihan vain muutaman rikkakasvin,
puuhaa pikkuisen sitä ja tätä
ja sitten vielä tuota ja ja ja...
Tunnit ovatkin liitäneet,
mieli on levänneempi
ja palstalla voisi vielä kepeästi viettää toisenkin mokoman.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti