Palstalla

Hankin oman pikkupalstani joitain uurastuksen täyteisiä kesiä sitten.

Nurmettunut, hyvin kaikkea muuta kuin hyöty- tahi kukkakasvi pukkaava palsta uuvutti minut ensimmäisenä kesänä.

Ensimmäinen kesä oli viileä,

sateinen ja auki raivattu kolkka tuotti mansikkaa

ja perunaa, ne tärkeimmät.

Seuraavana kesänä jatkoin urakkaa ystävän kanssa.

Jaoimme palstan kahtia ja viljelin omalla puolellani sitä pottua, mansikkaa, sokerihernettä, silpoydinhernettä, raparperia

ja sen semmoista.

Kahtia jaettu palsta alkoi tuntua hupsulta vaihtoehdolta

niinpä päätimme iskeä potut samoihin vakoihin,

kasvattaa yhdessä rivistössä herneet ja laittaa kukkia sinne ja tänne.

 

Yhdessä maan kuopsuttaminen on rattoisampaa

ja nopeampaa.

Vaikka meillä oli lapsuudessani perunamaa,

pienen pieni,

oli rivi mansikoita, 

jotka joka kesä päätyivät linnuille meidän mökkeillessämme,

niin en omaa kaikkia niitä niksejä,

joita tarhurilta vaaditaan. 

Kaverin kanssa on mukavampaa pähkäillä

keksiä omat niksit ja konstit.

 

Kun ei huvita enää kuopsuttaa,

nyppäistä vielä viimeisiä rikkakasveja juurineen ylös,

niin silloin on oikea aika

talsia palsta-aluetta ympäriinsä.

Tarkastella muiden palstoja,

imeä itseensä vaikutteita

ja vinkkejä,

seuraavaa kevättä silmällä pitäen.

Rakastan siis mustaa multaa sormieni välissä.

Rakastan maan tuoksua.

Sydämeni pakahtuu ylpeydestä jokaikisen omakasvattaman pottusen kohdalla.

Ja siitä huolimatta

saatan valita työpäivän jälkeisenä iltana

löhöilyn,

toimettomana olon.

Miksi on niin paljon helpompaa

istua toimettomana,

kuin käydä toimeen.

Mikä laiskimuskatarri minua riivaa?

 

Ja sitten kun palstalle päätyy,

vaikkapa vain hetkeksi,

nyppäisee ihan vain muutaman rikkakasvin,

puuhaa pikkuisen sitä ja tätä

ja sitten vielä tuota ja ja ja...

Tunnit ovatkin liitäneet,

mieli on levänneempi

ja palstalla voisi vielä kepeästi viettää toisenkin mokoman.