Jos Helsinki on kaunis

Jos Helsinki on hetkisen kaunis
Kun on valkoinen maa
Pian räntää sataa taas
Jos Helsinki on hetkisen kaunis
Se unta on vaan
Turhaa unelmaa

~ Göstä Sundqvist ~

En tiedä miksi joskus, 

usein,
pääni sisäinen gramofoni soittaa Leeviä.

Jokin Göstän äänessä lumoaa,

saa ajatukset kulkemaan omaa rataansa.

Helsinki on lumisena kaunis.

Valkea vaippa kietoo kaupungin syleilyynsä.

Kaikki törky jää piiloon.

Hanki kertaa valon, 

kohottaa ihmisten kasvoillekin

valoisuuden, ilon.

Minulla on ollut aikomus

taivaltaa halki Helsingin.

Tutkia kaikki kolkat,

opetella kaupunginosat. 

Ellen olisi Vantaalainen syntyjäni

olisi lapseni ainakin neljännen polven helsinkiläinen.

Ja minä en tunne kaupunkia kunnolla.

Aikojen saatossa

olen miettinyt miten meihin vaikuttaa

kotipaikkamme, kasvuympäristömme.

Ja miten meihin vaikuttaa vanhempiemme, isovanhempiemme elinympäristö.

 Koetin lukea Kjell Westön Missä kuljimme kerran

ihan vain saadakseni selville

millainen Helsinki joskus oli.

Lannistuin aika alkumetreillä 

ja nolona jätin urakkani kesken.

 Vakaasti,

taas kerran,

päätän

ottaa kaupungin laajemmin omakseni.

Hylätä tutut reitit,

etsiä uudet seudut,

matkailla

kotikaupungissani.

Mitä suosittelisit nähtäväksi,

minne neuvoisit minua matkaamaan ja miksi?

Rakastan nykyistä kotikaupunkiani.

Olen aina rakastanut tätä kivikylää.

Silti minua piinaa aika ajoin koti-ikävä,

kaipaan menneisyyteni kylää,

jonka muistot 

eivät enää kohtaa todellisuuden kanssa.

Joinakin hetkinä minulla on koditon olo, 

en tiedä minne kuulun.

”Ken on kerran juonut Niilin vettä, hän kaipaa Niilin luokse takaisin. Hänen janoaan ei tyydytä mikään muu mainen vesi. Ken on kerran Thebassa syntynyt, hän kaipaa Thebaan takaisin, sillä ei ole maan päällä toista kaupunkia, Theban kaltaista. Ken on kujan varrella syntynyt, hän kaipaa kujalle takaisin, seetripuupalatsista hän kaipaa takaisin savimajaan, myrhan ja hyvien voiteiden tuoksusta hän kaipaa lantatulen ja öljyssä paistettujen kalojen käryyn.”

Waltari - Sinuhe

Vuosi vaihtui

Matkasimme evästä laukussa

vuotta uuteen vaihtamaan.

Muutamana edeltäneenä päivänä

ja yöllä unissa

on vuosikymmenen viimeinen vuosi

kummitellut.

Meitä oli kolme.

Söimme jotain einestä,
luomulihapullia sekä luomunakkeja.

Ja ihmettelin

millä tekosyyllä

saisin kuvailtua mukavia

tunnelmallisia kuvia.

Sillä kuka uskoisi minun

omiin jemmoihini haluavan kätkeä

kaikki nämä hassut kuvat?

Keskustelimme Sellon tapahtumista

useaan otteeseen.

Jo päivällä töissä,

tunnelmat ja reaktiot olivat vaihtelevat.

Keskustelunaiheet olivat varmaan samat, kuin muillakin.

Epäuskoisuutta, surua, myötätuntoa omaisille.

Ja puhetta rasismista, viharikoksista,

aseluvista, pahoinvoinnista,

ihmisten kylmyydestä, arvojen muuttumisesta.

Ennen puolta yötä uhmasimme pakkasta,

kiipesimme Temppeliaukion kirkon kupeelle

ja katsoimme, 

miten vanha vuosi säikäytettiin pois.

Siinä muutaman tunnin oleilimme

ja matkasimme taas pakkaseen seisomaan.

Odotus oli iloa ja jännitystä täynnä.

Odotusta ei palkittu,

joten matkasimme halki pakkasen

jäisin varpain ja poskin.

Ja ummistimme lainapedissä silmämme

pettyneinä.

Vuoden turhake

Nyt on jo Se aika vuodesta. Se aika, kun pusikossa jytisee ja meno ja pauke käy aina vain kovemmiksi.
Kun lapsi oli pieni, oli meillä kahtena vuonna omat paukut ja siihen se onkin jäänyt. Tai oli meillä useampana vuonna yksi ja sama tähtisadetikkuaski, josta otimme tikut kärväytettäviksi.

En ole koskaan perustanut ilotulitteista. Olen silloin joskus teininä joutunut väistelemään väkijoukkoon ammuttuja raketteja ja se taisi olla viimeinen niitti. Tai sitten sain tarpeekseni kun muutama tuttu harrasti kotitekoisten paukkujen väsäämistä netistä tai jostain haalimilla ohjeilla, ja se oli jo jotain, elettiin sentään aikaa ennen Myyrmannin pommia ja ohjeita ei ollut tässä määrin saatavissa, kuin nykyään. Joka tapauksessa, se liian tehokas pamaus säikäytti ainakin minut.

Maustepurkkiteline estää kynttilöitä vajoamasta

Lisäksi olen miettinyt, onko minulla oikeus äitinä ostaa jotain, minkä joku lapsi tekee turvallisuutensa kustannuksella. Samaa voi miettiä myös vaatekaupassa ja muualla, mutta aloitin boikotin räjähteistä.

Olen tavannut ihmisiä, joilla on ilotulitteiden aiheuttamia näkö- tai kuulovammoja ja toivonut, ettei kukaan enää moisia saisi.

Ilotulitteiden ilmansaasteista haitallisimpia ovat pienhiukkaset, joita saattaa esimerkiksi uudenvuodenyönä olla ilmassa monikymmenkertaisesti vallitsevaan tasoon verrattuna. Lisäksi ilmaan leviää raskasmetalleja, etupäässä kuparia, sekä pieniä määriä niin sanottuja supermyrkkyjä kuten dioksiinia ja furaaneja. Ilotulitteista syntyy myös melkoinen kasa jätettä. Viime uudenvuoden juhlinnasta kerättiin pelkästään Helsingissä arviolta 20 siirtolavallista ilotulitus- ja muuta roskaa. Roskista noin 80 prosenttia kerättiin puistoista.

Turvatekniikan keskuksen Tukesin tilaston mukaan silmävammoja sattui viime vuonna 46 juhlijalle ja toissa vuonna 44 juhlijalle. Puolet heistä oli lapsia tai nuoria. Vuoden 2007–2008 juhlinnan  yhteydessä syttyi 208 tulipaloa, joista kolmessa aiheutui henkilövahinkoja.


Suomenluonto-turhake 

Daily Eko kirjoittaa myös tinoista, jotka  eivät ole niin mukavia, kuin voisi ajatella.

Turvaisaa vuoden vaihdetta kaikille!

Vieriväksi kiveksi

Päätin ryhdistäytyä kuukaudeksi.

Pienin askelin edetä.

Näin ollen liityin läheiseen kuntolaitokseen

ja alan liikunnallisen elämän

toisena päivänä ensi vuotta.

Kieltäydyn ajattelemasta

mahdollisuutta saada se flunssa

joka niin somasti monen kollegan henkeä rahisuttaa

ja nessupakettia laihduttaa.

Koetan löytää liikkujan sisuksistani.

Saa toivottaa onnea ja jaksamista,

sillä sitä tullaan kysymään.

Väritön pulikoija

Kun olin lapsi

asui naapurostossamme pelottava mies.

Yhden tavallisen lapsen epätavallisen pelottava isä,

hänellä oli tatuointi.

Ihka aito tatuointi.

Vankilassa tai merellä tehty,

päättelimme me.

Ensimmäisellä miehelläni

oli suuri hinku saada tatuointi,

hän halusi osoittaa olevansa kova.

Semmoista se oli,

yhdeksänkymmentäluvulla.

Sittemmin olen rakastanut nahkansa

kirjoneita ihmisiä.

Olen rakastanut lävistettyjä,

venytettyjä, arpeutettuja.

Tunnen ihmisen,

joka voisi hakata ihooni kuvioita.

Lähelläni ihmiset kirjovat itseään,

halkovat kieliään,

rei'ittävät.

Minussa ei ole yhtään kuvaa.

Ihoani koristaa rakkauksista suurin,

lapsen jäljet.

Ei se nuorena revennyt iho

koskaan täysin palautunut.

Joskus silitän ihoani,

annan sormieni tuntea repeämät,

näen peilistä arpien aaveet.

Leikkasin napanuoran itse.

Haluan edelleen antaa siivet ja juuret.

Mutta kehoni muistaa

ajan jolloin sydämemme olivat

vieretysten.

Lapsi taas.

No tarhaikäisenä hän kammosi venytyksiä,

nyt hän kuuntelee innolla

tarinoita halkaisusta.

Kiistelemme korvalehtien reikien määrästä,

venytyksistä.

Ehdottomasti olen kieltänyt itse tehdyt reiät.

Havaitsen olevani kalkkis,

en ymmärrä kuviointia.

Ei minun ihoni kaipaa

värien leikkiä,

ei yhtään rengasta, 

se ei halua enää venyä.

Tuhahtelen puheille "leimoista",

koukkuun jäämisestä.

Minun ihoni halajaa

vain 

poltettua merkkiä,

ehkä viillon jälkeä.

En minä osaisi olla

värikäs.

Kun lapsi ilmoitti menevänsä ystävälleen yökyläilemään,

päätin laittaa ranttaliksi,

tehdä mitä mieleni halajaisi.

Menin pulikoimaan.

Jälkeenpäin kumosin vaikutuksen

syömällä makeisia.

Tarkennukseksi

Haluan korjata antamaani kuvaa.

En suinkaan ole koko joulua kiukutellut, kieriskellyt itsesäälissä.

En suinkaan.

Suurimman osan aikaa olemme lukeneet

ja puhuneet

(ja tietenkin laiskotelleet).

Rakastan flanellisia lakanoitani.

Muistan, kuinka lompakkoni itki verta

hankkiessani nämä ihanuudet Stockan

kanta-asiakas tarjouksesta.

Mutta nämä lakanat

ovat tehty puhtaasta, 

lämpimästä rakkaudesta.

Voiko ihminen muuta toivoa,

kuin lämpimän pedin,

hyvän kirjan

ja jonkun rakkaan jakamaan 

kokemuksen?

Lapsella on menossa se normaali teinivaihe,

jossa luetaan Nancystä ja Sidistä

ja kysytään ne kysymykset

elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, hulluudesta ja huumeista.

Niinpä me aika ajoin valloitamme sohvan.

Käymme keskusteluja.

Ja koetan kiihkottomasti sanoa,

ettei se kaikki kannata, 

että se kaikki rikkoo kaikkien niiden sydämet, 

jotka välittävät.

Vaikka onhan se yksi vanhimmista tarinoista;

Life fast, Die young and leave a good looking corpse.

Juhannuksen vietimme lapsen kanssa kaksin,

laiskotellen ja lukien.

Nyt vietimme joulun samaan tapaan.

Vaikka olenkin ollut satunnaisesti hankala,

niin olen minä nauttinutkin.

Runsain mitoin.

Känkkäränkkäkävely

Niinhän siinä sitten kävi,

ettei joulun turvottamaan otukseen

tepsinyt muu kuin

reippailu kirpakassa ilmassa.

Turha sitä on jäädä kotiin näyttämään

nyrpeää naamaa,

kun vika on itsessä.

Ja kävellessä möykky mielessä alkoi aueta.

Kaikki nähdyt painajaiset,

kaikki ne ajattelemattomat ajatukset,

kipupisteet.

En sano, että asiat olisivat

loksahdelleet paikoilleen,

ratkenneet tai edes helpottaneet.

Mutta sain äkäpusseilun syyn esiin

ja sain laitettua itseni ruotuun.

Kotiin palattuani olin jo monta astetta mukavampi ihminen.

Tasapainoisemmassa mielentilassa oli kepeämpi astella 

sairaalaan. 

Ajoitus oli hivenen pielessä,

emme kohdanneet toista suvunhaaraa, 

jotka olivat paitsi vierailulla,

niin myös hoidattamassa ensiavussa tytärtään.

Huomenna alkaa taas arki.

Huomenna ei tarvitse miettiä,

että tämä oli ensimmäinen joulu ilman niitä kaikkia,

vuoden aikana syystä tai toisesta

menetettyjä rakkaita.

Ensi joulu on varmaan jo helpompi.

Ainakin sitä ennen on paljolti arkea, jossa jo paremmin pärjäämme.

Napostelua ja juomaa

Merilevä maapähkinöitä, 

kylässä nautittuja suklaakonvehteja, 

jäätelöä.

Ja silti olo on omituinen.

Olen tottunut syömään lämpimän ruoan

tiettyyn aikaan,

napostelemaan hillitysti.

Nyt kaikki on sekaisin ja olo on

nälkäinen ja ylitäynnä.

Jos en muuten odota töiden alkua innolla,

niin kaipaan sen mukanaan tuomaa rytmiä.

Myöhään kukkuminen ja nukkuminen on suloista,

mutta olen päästänyt itseni liian pahasti retuperälle.

Hion jo mielessäni uudenvuoden päätöksiä ja vannon parantavani tapani,

ellen muutoin, niin ainakin palaan entiseen.

Joulun limuina on ollut Laitilan ihanuudet.

Monessa maku päihittää kanssajuomat ja viimeistään 

juoman ulkoasu muuttaa

limuhetken juhlaksi.

Eilen ja tänään

 

Vaisun joulun jälkeen koitti uusi päivä.

Sohvalla lokoilua kera kirjojen.

Tuntikausia tarinoita ja silmäniloa.

Ystävä perheineen kylässä.

Vanhempi pojista halusi piirustaa,

kun tädillä oli kyniä hassusti mukissa.

Kauaa hän ei mieltään malttanut,

vaan liittyi takaisin sohvaseurueeseen.

Eilen kaadoin karahviin vajaan pullon punaista luomuviiniä,

sitä samaa,

jota ostaessa minulta kysyttiin henkilöllisyystodistus.

Edelleen karahvissa on viiniä.

Mieleni tekee enemmän kuvata viiniä karahvissa, kuin nauttia sitä.

Ei voimakasta viiniä sovi oikein yksin nauttia.

Rauhaisaa joulua

Onnen täyteistä joulua

toivon teille

kaikille <3

 

people have got to believe

 www.skyone.co.uk

"All right," said Susan, "I'm not stupid. You're saying humans need ... fantasies to make life bearable."

No. Humans need fantasy to be human. To be the place where the falling angel meets the rising ape.

"Tooth fairies? Hogfathers?"

Yes. As practice. You have to start out learning to believe the little lies.

"So we can believe the big ones?"

Yes. Justice. Mercy. Duty. That sort of thing.

"They're not the same at all!"

Take the universe and grind it down to the finest powder and sieve it through with the finest sieve and then show me one atom of justice. And yet you act as if there were some sort of rightness in the universe by which it may be judged.

"Yes. But people have got to believe that or what's the point—"

My point exactly.

– Hogfather, Terry Pratchett