Väritön pulikoija

Kun olin lapsi

asui naapurostossamme pelottava mies.

Yhden tavallisen lapsen epätavallisen pelottava isä,

hänellä oli tatuointi.

Ihka aito tatuointi.

Vankilassa tai merellä tehty,

päättelimme me.

Ensimmäisellä miehelläni

oli suuri hinku saada tatuointi,

hän halusi osoittaa olevansa kova.

Semmoista se oli,

yhdeksänkymmentäluvulla.

Sittemmin olen rakastanut nahkansa

kirjoneita ihmisiä.

Olen rakastanut lävistettyjä,

venytettyjä, arpeutettuja.

Tunnen ihmisen,

joka voisi hakata ihooni kuvioita.

Lähelläni ihmiset kirjovat itseään,

halkovat kieliään,

rei'ittävät.

Minussa ei ole yhtään kuvaa.

Ihoani koristaa rakkauksista suurin,

lapsen jäljet.

Ei se nuorena revennyt iho

koskaan täysin palautunut.

Joskus silitän ihoani,

annan sormieni tuntea repeämät,

näen peilistä arpien aaveet.

Leikkasin napanuoran itse.

Haluan edelleen antaa siivet ja juuret.

Mutta kehoni muistaa

ajan jolloin sydämemme olivat

vieretysten.

Lapsi taas.

No tarhaikäisenä hän kammosi venytyksiä,

nyt hän kuuntelee innolla

tarinoita halkaisusta.

Kiistelemme korvalehtien reikien määrästä,

venytyksistä.

Ehdottomasti olen kieltänyt itse tehdyt reiät.

Havaitsen olevani kalkkis,

en ymmärrä kuviointia.

Ei minun ihoni kaipaa

värien leikkiä,

ei yhtään rengasta, 

se ei halua enää venyä.

Tuhahtelen puheille "leimoista",

koukkuun jäämisestä.

Minun ihoni halajaa

vain 

poltettua merkkiä,

ehkä viillon jälkeä.

En minä osaisi olla

värikäs.

Kun lapsi ilmoitti menevänsä ystävälleen yökyläilemään,

päätin laittaa ranttaliksi,

tehdä mitä mieleni halajaisi.

Menin pulikoimaan.

Jälkeenpäin kumosin vaikutuksen

syömällä makeisia.