maanantai 28. joulukuuta 2009

Väritön pulikoija




Kun olin lapsi
asui naapurostossamme pelottava mies.
Yhden tavallisen lapsen epätavallisen pelottava isä,
hänellä oli tatuointi.
Ihka aito tatuointi.
Vankilassa tai merellä tehty,
päättelimme me.

Ensimmäisellä miehelläni
oli suuri hinku saada tatuointi,
hän halusi osoittaa olevansa kova.
Semmoista se oli,
yhdeksänkymmentäluvulla.

Sittemmin olen rakastanut nahkansa
kirjoneita ihmisiä.
Olen rakastanut lävistettyjä,
venytettyjä, arpeutettuja.

Tunnen ihmisen,
joka voisi hakata ihooni kuvioita.

Lähelläni ihmiset kirjovat itseään,
halkovat kieliään,
rei'ittävät.

Minussa ei ole yhtään kuvaa.

Ihoani koristaa rakkauksista suurin,
lapsen jäljet.
Ei se nuorena revennyt iho
koskaan täysin palautunut.

Joskus silitän ihoani,
annan sormieni tuntea repeämät,
näen peilistä arpien aaveet.

Leikkasin napanuoran itse.
Haluan edelleen antaa siivet ja juuret.
Mutta kehoni muistaa
ajan jolloin sydämemme olivat
vieretysten.




Lapsi taas.
No tarhaikäisenä hän kammosi venytyksiä,
nyt hän kuuntelee innolla
tarinoita halkaisusta.


Kiistelemme korvalehtien reikien määrästä,
venytyksistä.
Ehdottomasti olen kieltänyt itse tehdyt reiät.
Havaitsen olevani kalkkis,
en ymmärrä kuviointia.


Ei minun ihoni kaipaa
värien leikkiä,
ei yhtään rengasta, 
se ei halua enää venyä.


Tuhahtelen puheille "leimoista",
koukkuun jäämisestä.


Minun ihoni halajaa
vain 
poltettua merkkiä,
ehkä viillon jälkeä.


En minä osaisi olla
värikäs.




Kun lapsi ilmoitti menevänsä ystävälleen yökyläilemään,
päätin laittaa ranttaliksi,
tehdä mitä mieleni halajaisi.
Menin pulikoimaan.

Jälkeenpäin kumosin vaikutuksen
syömällä makeisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti