torstai 18. elokuuta 2011

Unia aikain takaa

tiistai 11. marraskuuta 2008

Kerroin tarinoita sielu tyhjänä

Ihmisen psyyke on hauras. Kaikki, mikä tekee meistä meidät on sekavaa aivokemiaa, sähköisiäimpulseja, niin ne sanovat, viisaammat. Me olemme kokemustemme tulo. Elämä, ympäristö ja geenit muokkaavat meitä.

Oli vuosi kaksinollanollaviisi ja kaikki oli aika suloista, kiireistä, stressaavaa ja muka hankalaa. Silloin elämä kiepautti kaiken ympäri. Elämä pakotti muuttamaan arvojärjestystä, ottamaan lisää vastuuta, ymmärtämään kaiken rajallisuuden. Olin väsymyksestä ja tunteista sekaisin ja vieläkin muistan ne ensimmäiset unet, silloin kun uskaltauduin taas nukkumaan, sillä valvoin liikaa, pelkäsin, että nukkuessani tapahtuisi jotain peruuttamatonta, että valvomalla pitäisn kauhut kaukana.

Kävelin töissä kahden portin tien luona, ulkona. Oli yö. Jotain tapahtui ja havahduin häkissä? Se oli kuin sekoitus varastojen rollakkoja ja subway-patonkien paistouuneja. Olin siellä ikuisuuden säilössä. Minusta oli tullut lainaston kirja. Olin ihmishahmoinen, en muista, olinko täysin alaston vai rääsyissä. Olin siellä ikuisuuksia, yksin. Välillä paikkaani siirrettiin tuossa säiliössä. Päätin että kun olen valmis lainattavaksi, kerron ihmisille juuri ne tarinat jotka he haluavatkin kuulla. Se oli ratkaiseva muutos; sen jälkeen minua lainattiin. Olinko edelleen alaston, kun minua lainattiin? En muista. Kerroin tarinoita sielu tyhjänä. Kolmas lainapaikkani oli se josta isäni ja muksu tulivat minua pelastamaan. Meillä oli tunti aikaa, ennen kuin lainaajani palaisi. Meillä oli kiire. Pelastussuunnitelmani oli aukkoja täynnä, eivätkä kirjat saisi hylätä lainaajiaan. Kaikessa kiireessä minulla oli kumminkin aikaa pakata kaapista muksun kamat tämän treenikassiin, kun me olimme kumminkin köyhiä ja ulkona kylmä. Se mies joka oli lainannut minut, oli isäni paha homorakastaja, sadistinen paskiainen. Kun isäni ja muksu tulivat minua pelastamaan, nousin heitä vastaan sängystä, puolialastonna.
En tiedä pääsinkö karkuun.
*
Seuraavaksi heräsin. Olin nukkunut huonosti. Kömmin eteiseen ja havaitsin kaikkien tavaroidemme puuttuvan, jopa naulakko oli ruuvattu seinästä. Valkeassa seinässä näkyivät ruuvien jäljet. Pikkuvessasta oli lavuaarikin viety, se oli jostain syystä valkea seinäinen sekin. Kömmin kai takaisin sänkyyn, se siis taisi olla jäljellä.


Päivällä nukkuminen ei aina sovi minulle.
Muistan vieläkin liian hyvin nuo unet. Etenkin ensimmäisen. Havainto "Päätin että kun olen valmis lainattavaksi, kerron ihmisille juuri ne tarinat jotka he haluavatkin kuulla. Se oli ratkaiseva muutos; sen jälkeen minua lainattiin. Pätee edelleen. Se vain voimistuu. Minä olen avoin, minä kuuntelen, kerron, tarinoin. Minä olen avoin kirja, salaisuuteni on, ettei minulla ole salaisuuksia.

Haluaisin olla muutakin kuin lainostonkirja, joka kertoo kulloisellekin lainaajalleen tämän haluamat asiat. Pimeydessä visvaatihkuva ääneni pukee sen sanoiksi; haluaisin olla hyväksyttä itsenäni, enkä vain vääristyneenä heijastumana tarkkailijan silmissä.

Seisonko kahdenpeilin välissä; paikassa johon ei pitäisi joutua? Heijastumat, vääristymät peileissä, ja en ole edes itse varma, missä olen, kuka olen.

Olen puumöhkäle, seison itseni äärellä taltta kädessäni, valmiina muovaamaan taas yhden uuden hahmon esiin, pakottamassa materiaalin taipumaan mieleisekseni, ei siksi, miksi puun syyt sen ohjaisivat.

Öisin, pimeässä, päivällä, valoisassa, esitän julmia ajatuksiani psyykeen muovaamisesta. Suhtaudun pään sisäisiin asioihin kuin omenapuuhun, josta voi karsia sieltä täältä turhia ulokkeita, vapauttaa epärealistisia haaveita ilmapallojen lailla taivaalle. Luopuminen on rikkautta, niin kauan, kuin on jotain josta luopua, on rikas. Joistain asioista luopuminen aiheuttaa kipua, sitä suurempaa, mitä enemmän on saanut kokea.


Luopumiseen, kipuun ja kaipuuseen voi oudolla tavalla tottua. Oppi olemaan aina hivenen varuillaan, valmiina seuraavaan koettelemukseen. Totuin myös siihen, ettei mikään ole pysyvää, siihen, että maailma potkii päinnäköä.

Nyt pitäisi antaa versojen versoa, antaa oksien kasvaa, pelkäämättä hallaa, tuholaisia ja tulevaa. Nyt pitäisi antaa tilaisuus itselle ja muille. Pitäisi olla toisenlainen. Kohdata maailma kämmenet avonaisina eikä valmiiksi nyrkkiin puserrettuina. Pitäisi ajatella, ettei tulevaisuus aina toteuta pahinta vaihtoehtoa.

Pitäisi oppia kertomaan niitä omia tarinoita, silläkin uhalla, ettei se ole juuri se mitä kuulija haluaa kuulla.

On vuosi kaksinollanollakahdeksan ja minun pitää hyväksyä, että elämä on taas suloista, kiireistä, stressaavaa ja muka hankalaa. Pitää hyväksyä, ettei nyt olla enää myrskyn silmässä, pitää taas löytää itsensä vääristyneistä peilikuvista, painaa etusormi tiukasti vasten omaa rintaa ja sanoa tämä minä olen ja hyväksyä se.



*

On vuosi kaksinollayksiyksi ja muistan edelleen uneni. Muistan mielen tilan, elämäntilanteen, missä tekstin kirjoitin. Haluaisin kurkottaa vuosien taakse, halata sitä joka silloin olin. Kaipaan aina välillä itseäni. Kaipaan sitä, kun vielä sanat joskus tulivat luokseni kun kutsuin niitä. 


Mutta uneni kävi toteen; kerron ihmisille juuri ne tarinat jotka he haluavatkin kuulla. Näytän heille sen kulman itsestäni, jonka olen valmis jakamaan. Itseni itseeni hukutin, peilikuvien tuhansiin heijastuksiin liukenin. Enää en löydä itseäni menneestä, en löydä tietä luokseni.

4 kommenttia:

  1. Jäin oikein pohtimaan. Täytyi lukea monta kertaa.

    VastaaPoista
  2. Koskettavaa.Täytyy palata tekstiin vielä.

    VastaaPoista
  3. Kunpa voisikin kurkottaa vuosien taakse, halata itseään niissä vaikeissa elämänvaiheissa, rohkaista jatkamaan rohkeasti eteenpäin. Kuulostaa siltä, että olet joutunut kokemaan nuorena paljon raskaita ja vaikeita asioita. Vastoinkäymisten jälkeen voi olla vaikea luottaa tulevaan, mutta luottaminen on yksi avain onneen.

    Sinulle on tunnustus blogissani.

    VastaaPoista