Torjuntaa

Kamerasta löytyi kuvia, jotka kuvaavat viikonloppua; teetä, inkivääriä, valkosipulia ja satsumia on mennyt. En tiedä, onko orastavat flunssapöpöt selätetty, mutta toivon niin. Tämä on kiireinen viikko, nyt ei olisi aikaa pöpöilylle.

BIG BANG BIG BOOM

"an unscientific point of view on the beginning and evolution of life ... and how it could probably end".

Ohi kiitänyt vilaus

Lapsen ystävät olivat kylässä. Leivoin pikkuleipiä, tein pastaa ja jauhelihakastiketta. Ja koetin sulattaa ajatuksia.

Siitä ei ole kuin hetki, kun minun ystäväni olivat armeijassa. Siitä on yksi ohi kiitänyt vilaus, kun pojat ajelivat päänsä ja astuivat armeijan harmaisiin. Se oli kuin eilen. Ei siitä ole kauaa. Ja ajokortti, minun lapseni ystävällä lähitulevaisuudessa, poikaystävällään jo taskussa. Ja minulla ei vieläkään.

On hämmentävää tajuta, kuinka nopsaan aika on kulunut. Ei se huomaamatta mennyt, kyllä minä elin kaikki ne vuodet, koin, kehityin ja kasvoin ja siitä huolimatta se meni hujauksessa.

Eilen olimme porukalla Orionissa katsomassa Spartacusta. 184 minuuttinen elokuva imaisi mukaansa, samaan tapaan kuin Ben-Hur Bristolin jäähyväisnäytöksessä aiemmin. Vanhat värit, vanhanaikainen näyttelijän työ, kamerakulmat ja ne lavasteet, lavasteet ajalta ennen tietokoneella luotuja harhoja. Niissä on taikaa.

Lapsi alkoi vaikuttaa elokuvan mittaan aina vain kipeämmältä ja uinuikin viimeiset parikymmentä minuuttia pää olallani. Asemalta ostimme teetä termosmukiin sairaalle matkaevääksi. Yöbussi oli tupaten täynnä, koko kaupunki tuntui olevan täynnä ihmisiä.

Kotona potilas oli virkeä ja vietimme laatuaikaa puoli kolmeen. Ipana järjesti julisteitaan uuteen järjestykseen ja minä loikoilin sängyllään. Yölliset keskustelut ovat parhaita, mieli ei ole enää pirtein ja aatoksia putkahtelee mieleen eri tavoin kuin päivällä. Öisissä keskusteluissa on oma lumovoimansa.

Pulikointeja

Minulla oli tapana käydä joka tiistai vesijumpassa. Se avasi lavat, sai veren virtaamaan jumiutuneissa hartioissa. Sitten työtoveri ehdotti yhteistä harrastusta ja vesiliikunta sai toistaiseksi jäädä.
Onneksi minulla on isä, jonka kanssa viettää aikaa pulikoiden. Nyt vesijuoksen ja sammakkouin, saunon ja rentoudun. Ajan kuluessa on yhteydenpito eri sukulaisiin muuttunut, elänyt ja samalla pysynyt samana, muuttumattomana. Jo pienenä isä vei meitä lapsia uimaan, uimahalliin, rannalle ja niin on edelleen. Joissain asioissa muuttumattomuus on hyvästä.

Tunnustuksia

Edellä näkyvät tunnustukset sain miukulilta Ketunpojan kolosta. Kiitoksia paljon. 


Juju on ilmeisesti se, että nyt minun pitää paljastaa itsestäni 7 asiaa ja sitten pistää tämä eteenpäin 15 blogille.

1. Minulla on fiktiivinen oppi-isä, Mara Mursu, jota siteeraan synkeimpinä hetkinä itselleni (jep, tämä kertookin minusta kaiken oleellisen)
2. Olen löytänyt ”Sen oikean” ja monta hyvin väärää, nyt ajattelin taas kokeilla niitä vääriä
3. Luonnehdin itseäni mielelläni boheemihkoksi ja peittelen kontrollifriikkeyteen viittaavia seikkoja.
4. Laitan vessapaperirullan muiden mielestä väärinpäin
5. Teeni pitää olla kuumaa, haluan jäähdyttää sen itse
6. Siivous on intohimoni, mutta siinä elämässä ei ole paljon kiihkoa näkynyt ;D
7. Sadehousut, sadetakki, villasukat ja kumpparit ovat käypä varustus joka paikkaan. Jos haluaa pukeutua keveämmin, voi pukeutua flanelliseen pyjamaan (nyt tiedätte, miksi monet pitävät minua hivenen vinoutuneena).







Ja laitan tunnustukset kiertämään seuraaville blogeille:

Kaukokaipuuta ja kulttuurishokkeja
Lissu
Johannan maailma
Satukaa
Pellon pientareella



Ja sitten kymmenelle halukkaalle, jotka haluavat tunnustuksen napata...Eiköhän joka blogin pitäjä tunnustusta tarvitse :) Edellisten tunnustuksia blogeissaan jäämme sitten odottelemaan.

Aamuisin

Silmät killissä kömmin törkkäämään puuron kiehumaan, lataan kahvinkeittimen. Koetan suoriutua vaatteisiin, kammata hiukset, pakata laukun. Istua jumitan puurolautasen kera pöydän äärellä. Nappaan d-vitamiinit ja kalaöljyt. Niin helppoa se on, automaattiohjauksella.

Aamun kohokohta, se on siirtymävaihe. Hetki jolloin mieli valmistautuu tulevan päivän haasteisiin. Se on matka joka on omistettu vain minulle, minulle itselle. Siihen kuuluu tumma Parisien kahvi luomumaitotilkalla, Hesari ja aikaa.

Kahvi kulkee mukana Starbucksista hommatussa termosmukissa, johon saa näppärästi oman kuvan. Koetin etsiä mukia kahvilaketjun nettikaupasta onnistumatta. Kuvana on Banksyn tai innoittamansa, talonharjaa alaslaskeva, saippuakuplia puhaltava tyttö.

Ja tämän kaiken, puuron, kotoa mukaan kaapatun kahvin, tarkoituksena on säästää. Sillä "pidä jemmarahaa pankkitilillä" on mainio ohjenuora, mikäli aikoo kesällä tehdä jotain.

Sanoja

Joinakin aamuina ihminen lukee hesariaan ja nauraa ääneen, herkuttelee sanoilla. Veikko Halmetoja tarjosi tämän aamuiset sanat.

Hän loi ikonisen kuvan ylpeästä ja iloisesta homomiehestä, joka on fyysisiltä ominaisuuksiltaan ylivertainen ja tietoinen tästä. Hän rakensi homokulttuurin suureen kertomukseen kivijalan, josta muiden on ollut helpompi jatkaa. 

...nuorukaisten julkeaa kauneutta...


Laaksonen oli kuvittaja, ei piirtäjä. Teostensa tärkeyttä ei voi kyllin korostaa, mutta niiden ylistäminen piirroksina on kuin väittäisi tilaavansa pornolehtiä artikkelien takia. 

hs.fi

En ymmärrä, mikä tekstissä jaksoi minua hymyilyttää, ehkä sen kepeys yhdistettynä informaatioon. Pidin täsmennyksestä; kuvittaja, ei piirtäjä. No onhan osa kielikuvista kliseitä, mutta tänä aamuna, kahvin kera, ne olivat aamun parasta antia.
Onneksi Hesarissa on Muumit, tietää saavansa joka päivä hymyyn aiheen viimeistään sarjakuva sivuilta.

Juliassa olennaisinta

Poirot tunsi mielessään äkillisenvihlaisun. Ehkä se johtui siitä että vanha herra Jonathan oli puhunut Juliasta... Tämä ei ollut Julia - ellei kuvitellut Julian jääneen eloon - elävän yhä ilman Romeota... Eikö Juliassa ollut olennaisinta, että hän kuoli nuorena?
 Elsa Greer oli jäänyt eloon...

*

- Mitä haluatte minun tekevän?
-Oletteko varma, madame, ettei menneisyyden penkominen ole teistä kiusallista?
 Hän mietti tuokion ja Poirotista tuntui äkkiä siltä, että lady Dittisham oli sangen suoraluontoinen nainen. Hän saattoi valehdella tarpeen vaatiessa, mutta ei koskaan omasta halustaan.
Elsa Dittisham sanoi:
- Ei, ei se ole kiusallista. Tavallaan toivon, että olisi.
- Miksi?
Hän sanoi kärsimättömästi:
-Oli niin tylsää kun ei koskaan tunne mitään...
Hercule Poirot ajatteli: Niin Elsa Greer on kuollut...

*
- Ja te olette varma ettei teistä ole tuskallista kerrata yksityiskohtaisesti noiden päivien tapahtumia?
-Se ei vaivaa minua millään tavoin. Tapahtumat ovat tuskallisia vain sillä hetkellä kun ne sattuvat.

*
- Se tappoi minut, ymmärrättekö? Se tappoi minut. Sen jälkeen ei ole ollut mitään - ei yhtään mitään. Hänen äänensä vaipui. - Tyhjyyttä. Hän heilautti kärsimättömästi kättään. -Olen kuin täytetty kala seinällä lasin alla.

*

- Oikeastaan pitäisi työntää veitsi rintaansa - kuten Julia. Mutta...mutta se merkitsisi tappion tunnustamista, samaa kuin myöntäisi olevansa lyöty.
- Ja sen sijaan?
- Pitää jatkaa - kaikesta huolimatta - kun on kerran selviytynyt siitä. Minä selvisin. Se ei merkinnyt minulle enää mitään. Ajattelin että siirtyisin seuraavaan asiaan.

*

-Minä en ole koskaan ollut tekopyhä. Olen aina pitänyt eräästä espanjalaisesta sananlaskusta. Ota mitä haluat ja maksa siitä, sanoo Herra. No, minä olen tehnyt niin. Olen ottanut mitä olen halunnut - mutta ollut aina valmis maksamaan hinnan.

*

Elsa, jolla oli heti alussa ollut kaikkea - nuoruutta, kauneutta, rikkautta - oli selviytynyt huonoimmin. Hän oli kuin kukka jonka ennenaikainen halla oli yllättänyt - yhä nupullaan mutta kuihtunut.

~ Agatha Christie, Viisi pientä possua ~

Elementary, my dear Watson

Aikaa sitten työtoveri houkutteli minut elokuviin, sain valita elokuvan. Valitsin Sherlock Holmesin. Tuo elokuva tarjosi meille toimintasankarin, kauniita kuvia vanhasta Lontoosta ja juonenkäänteitä vähän joka makuun. Myöhemmin menimme vielä muksun kanssa katsomaan elokuvan kahdestaan ja tavoitteena on omistaa elokuva joku päivä dvd:nä.

Mutta mikä elokuvassa sitten koukutti? Kun katselu kokemuksesta on näin kauan, on vaikeaa muistaa kaikkea oikein, niin kuin sen silloin koki. Rakastan Lontoota, hämyisiä kujia, vanhanaikain vaateparsia (muiden päällä), aksenttia ja olenhan viehättynyt Housesta Ja Dexteristäkin, joten hankalia näyttelevät miehet ovat selkeästi makuuni. Ehkä jotkin asiat vain näyttävät hyviltä suurella kankaalla ja niiden tarjoama silmäkarkki saa mieltymään tarinaan syvemmin, kuin mitä siihen kiintyisi kotisohvalta käsin. Rakastuihan Moulin Rougeenkin elokuvateatterissa ja syytän siitä silmieni lumoamista.

On olemassa perusjuonia, niitä jotka toistuvat eri vivahtein. Kun poika tapaa tytön, kuinka rievuista kavutaan rikkauksiin, hirviöt tuhotaan ja kuten Keskisuomalainen kertoo;
"Arthur Conan Doylen luomat Sherlock Holmes ja tohtori Watson jäivät kirjallisuushistoriaan stereotyyppeinä eriskummallisesta etsivänerosta ja hänen yksinkertaisesta apulaisestaan.
Kaava toistuu paitsi Hercule Poirotin ja Nero Wolfen kaltaisten salapoliisien seikkailuissa, myös esimerkiksi Batman-sarjakuvissa tai television House-lääkärisarjassa".
Perusjuonissa, stereotypioissa on jotain lohdullisen tuttua; vaikka tarina kuljettaisi miten, aavistaa silti miten tarina tulee kulkemaan.

Syksyllä havahduin siihen, että minullahan oli kirja täynnä Holmesin seikkailuja, mutta vasta nyt olen ryhtynyt lukemaan kirjaa. Jos minulla joskus meinasi mennä hermo Agatha Christien Poirottiin, tämän omahyväisyyteen ja yli-ihmismäisyyteen, niin arvatkaa mitä Hra Holmes minussa saa aikaan.

Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joissa keskitytään kulloinkin käsillä olevaan ongelmaan ja kuvataan ympäristöä ja ihmisiä juuri sen verran, kuin on juonen kannalta oleellista. Kaipaan kuvauksellisia kohtia, sanoilla maalailua, brittikulttuurin esiintuomista. Toisaalta taas, ymmärrän mikä Holmesissa viehättää; tarinat ovat lyhyitä, erilaisia ja silti aina voi luottaa ratkaisun löytyvän. Kirja olisi varmaan parhaimmillaan aloittelevan lukijan käsissä.



Kun olin pikkuinen flicka vietin kesän Dartmoorin nummilla, siellä missä kuulemani mukaan Baskervillen koira kuvattiin. Siellä sumun keskellä, siellä oli villiponeja, lampaita, kaniineja ja piikkihernepensaita. Siellä kuulin muutamia mielikuvitusta kutittelevia kommentteja Hra Holmesista ja olen sen jälkeen kokenut kummaa yhteyttä tuohon kaitaan salapoliisiin. Tätä kirjoittaessa moitin itseäni, etten Lontoossa vieraillessani ole käynyt Baker Street 221 B:n edustalla tepsuttelemassa, mutta ehkä ensi kerralla. Siihen asti koetan tutustua alkuperäiseen Sherlock Holmesiin.

Päästäksesi oikeaan tunnelmaan etsi musiikiksi Sherlock Holmesin soundtrack; "The Rocky Road to Dublin" ja Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia.

Matkaan taas

Elämä ei ole sitten kun, sitten joskus. Totta kai sieluni itkee, anorektinen pankkitili ei ole ilo. Turvarahasto, yöllisten painajaisten osa karkoite, se sai siipeensä, pahasti. Mutta elämä on nyt. Nyt matkaamme. Pakenemme arkea, matkaamme itseemme.

Onhan se höperöä. Tämmöinen hötkyily, päätös sännätä jonnekin. Mutta ensimmäinen vuosipäivä, yhdessä, kaukana. Ei se tee asioita toiseksi, ei se saa asioita unohtumaan, mutta yhdessä, jossain muualla elämä jatkuu. Ja palatessamme ensimmäinen vuosipäivä on takanapäin, selvitetty.

Tuolileikki

Laura Ashleyn kankaita oli syksyllä Eurokankaassa irtomyynnissä ja sieltä tarttui mukaan vaalea ja punainen raitakangas. En nyt ole varma, onko kyseessä juuri nuo linkkien takaa löytyvät kankaat, mutta samantapaisiin päädyin.

Niin, meillä on keltaista valoa paljon ja kamerassakin taisi valkotasapaino olla jotain muuta, kuin piti.

Tuolit olivat ennen ruskeaa päällistä rusehtavanpunaiset, mikä on varmaan ollut hyvä valinta. Sottapyttynä varmaan kirjon uudet päälliset alta aika yksikön aivan oman sävyisiksi.

Tuolit ovat vanhat, isoisäni lapsuudenkodista, mutta tuskin lapsuudesta. Huonekaluliike E. Andersson on aikanaan tehnyt hyvää työtä, tuolit kaipasivat vain uutta päällistä.

Kun menee illalla tanssiravintolasta toiseen, etsii väkeä, musiikinjytkettä ja paikkaa jossa ketkuttaa itseään melko säälittävään tapaan, niin on hyvä aloittaa etsiminen kaukaa kotoa. Ja lattialla lannetta vatkatessa suorastaan tuntee, kuinka jouluiset kinkut lähtevät livohkaan. Tai niin sen halusin ajatella.

Köyhännaisen kalansilmä

Päivänasu; 80-luvun kimallelenska, Henkkamaukan kaksiväri säärystimet ja Virontuliaispuolimakuupussi toppatakki, korkokengät ja vaaleat tumput kirvoittivat asematunnelissa vanhahkon rouvan kommentoimaan vaatteideni vähyyttä. Tuli nuhdeltu ja syyllinen olo, minunhan se jos tässä iässä pitäisi olla se, joka nuhtelee ja osaa itse pukeutua sään vaatimalla tavalla. Olisi vain pitänyt muistaa humpalle lähtiessä napata ne kaameiksi haukutut toppapökät mukaan, niin olisin säästynyt huomautuksitta ja pysynyt lämpimänä.

Keveä vaatetukseni sai metrossa kanssamatkustajan tiedustelemaan kansalaisuuttani englanniksi ja tarjoamaan puhelinnumeroaan.

Loppiainen oli hyvä viettää sohvalla ystävän kanssa juoruten. Se ei ollut sitä liiallista leppoistamista, jota pyrin vähentämään, vaan laatuaikaa.

Uusi vuosi, uusi suunta

Requiescantin pace

Requiem æternam dona eis, Domine :

et lux perpetua luceat eis.

Requiescantin pace. Amen.

Herra,
anna heille ikuinen lepo,
ja iäinen valo loistakoon heille.
Levätköön rauhassa. Aamen.

Pyhäinmiestenpäivänä luetaan vuodenaikana kuolleiden nimet.

Minulla on ikävä.

Tarinoita vanhoista ajoista

Mukava elokuvaelämys; Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut. 

Vaikken juurikaan ole perustanut Finnkinon valikoimasta on tänä vuonna jo kahdesti se yllättänyt minut iloisesti. Ensin ihastuin Sherlock Holmesiin ja nyt Adèleen. Kumpikin elokuva sijoittui menneeseen aikaan ja sisälsi mielikuvituksellisia käänteitä. Kumpikin tarjoili runsaasti silmäkarkkia vaatetuksellaan ja miljööllään.

Viehätyin siis seepiansävyisistä elokuvista, tarinoista menneestä ajasta ja samaan aikaan olen löytänyt  Agatha Christien tuotannon. Jos arkiaamuna en ole töissä, vaan television lähellä uppoudun Kyläsairaala-sarjan lumoihin. Aikoinaan, vuorotyöläisenä seurasin aktiivisesti sarjaa ja sen kanssa vuorotellutta Sydämen asialla-sarjaa.

Olen havainnut jotain äärimmäisen vetoavaa vanhahtavissa tarinoissa, joissa käytöstavat, kieli, ajatusmaailma poikkeavat arjestani. Olen havainnut saaneeni vaikutteita, pienen pienissä ajatuskuluissa jään itselleni kiinni. Kun aiemmin sanoin, etteivät kirjat tai musiikki muuta meitä, niin taisin olla väärässä. En silti usko kirjojen tai vastaavan syöksevän ketään mihinkään, ei ellei ihminen sitä itse halua. Itse olen havainnut haluavani leipoa skonsseja, juoda teetä joka välissä ja olen alkanut ihailla huomattavan paljon hillittyä käytöstä.

Jaetut ajatukset

Vedessä, pinnan alla. Vihertävässä hämärässä. Upota, uida syvemmälle ja syvemmälle. Tuntea lähenevä hapen loppuminen ja silti potkaista vauhtia, edetä vielä vähän syvemmälle. Uida pinnan alla. Ilman halua kohottaa päätään ja vetää keuhkoihin syvä siemaus ilmaa. Halu jatkaa uimista, olla hengittämättä, ärsyyntyä jokaisesta pinnalla käynnistä. Jossain vaiheessa on vaikea muistaa, miksi pitäisi hengittää, miksei vain voisi hengittää vettä, suodattaa siitä kaiken tarvitsemansa ja jatkaa pinnan alla.

Enää ei tarvitse hengittää...se on se vaihe jota pitäisi oudoksua, varoa. Se on se vaihe joka saa uimaan pinnan alla, se vaihe jolloin kaikki on hyvin. Onko se vaihe, jossa jokin aivojen osa palaa kohtuun, on veden ympäröimä ja turvassa?

..Hän näki siellä taivaan
Ja se meri olikin pohjaton
Sokaisi ja kietoi hänet
maailma, joka siellä on

Ei ole huolta, ei pimeää
Maan paine uupuu ja häviää
Niin suuri onni!
Ja satuun jää sylissään meriheinää.

~ PMMP, Poika ~

...Näen sen illan tarkalleen niin kuin se kuvaillaan
Tähdet päiden päällä kiikkuu
Vesi väsyy, lämpö pohjaan katoaa
Aallot vaivalloiseen liikkuu
Miten kylmä kohmettaakin nopeaan
Ulpukanvarret ja huulet
Kukaan ei kuule huutoa väsyvää
Taas vaikeampi hengittää

Nyt tiedät kaikki on
Turhaa, hetkessä turhaa
Sä vedät piinatut keuhkosi täyteen
Olit kai sekaisin
Kun luulit hän sua rakasti
Hänhän vain tahtoi sut mukaan

Ja niin kauan, miksi niin kauan
Sä elit kammoksuen tätä päivää
Miltä se tuntuu nyt
Kun veres kohta kylmennyt
Suhisee korvissas hiljaa ...


~ Maija Vilkkumaa, Vähän ennen ~

 

Onko muita lauluja, runoja, tarinoita pinnan alta? Haluan kuulla ne.

Ja lumi tuli

 Uusi projekti vei pääkopasta tilaa. Iltaisin olen uupunut, öisin näen kummallisia unia, joissa seikkailee ala-asteen koulukavereita, niitä joiden kanssa en silloin viettänyt aikaani. Päivät ovat yhtä oppimista. Omaksun tietoa, koetan antaa itsestäni hyvän kuvan, olen sosiaalinen, näppärä ja kokoajan läsnä.

Läsnäoleminen on raskasta. Olla joka hetkessä tässä ja nyt. Olla katoamatta ajatuksiinsa, olla herpaantumatta. Olla kokoajan tässä ja nyt. En pääse vielä pakenemaan tuttujen työhommien rutiineihin, niihin, jotka voi toimittaa ilman, että niitä kunnolla, täysillä, kokoajan ajattelisi.

Vaikka pääni on pumpulinen, täyteen ahdettu, iltaisin. Vaikka näen kummia unia, vaikka olen uupunut, niin silti rakastan tätä. Rakastan uusien asioiden vyöryä, sitä tunnetta kun hukkuu informaatioon, on liian pieni, liian osaamaton, liian kaikkea lannistavaa. Se saa minussa heräämään sen puolen, joka näyttäytyy näissä tilanteissa, sen joka nauraa haasteelle ja itselle, käärii hihansa ja alkaa paiskia.

En ole vieläkään vakuuttunut siitä, että minusta on täyttämään näitä valtaisia saappaita, pelkään epäonnistuvani, joutumaan palaamaan kesken takaisin, sanoa, ettei minusta ollut siihen, että petin kaikkien luottamuksen. Ja tuo epävarmuus saa adrenaliinin kohisemaan suonissa; pelko, jännitys ja hyvänolon tunne, ne kaikki se antaa ja koukuttaa.

Aika tuntuu kuluvan nopsempaa nyt, kun päivät ovat täynnä uutta, kun illat menevät hiljaisesti.

Sitä miettii

Joinain hetkinä ei muista koko menneisyyttään. Ajattelee, että asiat menivät näin ja unohtaa välistä muutaman vuoden. Ihmismieli on niin valikoiva. Muistoissa on niin paljon talletettuna, ettei kaikkiin asioihin, ihmisiin, voi takertua, ei niitä muista, ei vaikka he olisivat tärkeimpiä, mitä silloin oli.

Facebookissa näin vanhan ystävän kuvan, uuden nimen. Ja mietin mitä hänelle kuuluu. Sekä kertasin mielessäni, miksen kysy sitä häneltä, miksi pysyn päätöksessäni. Tai hänenhän se alkujaan oli, laittaa välit poikki. Puhuin asiasta leivonnan lomassa lapselle, puolustelin itseäni. Näin hänet, entisen likeisimmän ystävän, siellä niin, siellä hän oli, napin painalluksen päässä. Ja niin, niin minä jätin painamatta sitä namiskaa. Niin minä päätin "näin on parempi".

Minä rakastin häntä. Minä heräsin öisin hänen soittoihinsa, jaoin hänen huolensa. Eikä se ollut yksipuoleista.

En ole enää draamaqueen, en enää ole se, joka olin silloin. Eikä minulla ole vieläkään halua jakaa voimia hänen asioilleen. Ystävyyskin voi palaa loppuun. Se voi väsyä valheisiin, vaillinaisiin totuuksiin, jatkuvaan olkapäänä oloon ja siihen, ettei enää ole mitään kaunista ja iloista sanottavaa toiselle.

Sitten lueskelin pitkästä aikaa ruokablogeja ja päädyin tuttuun tapaan Sillä sipulin sivuille. Merituuli mainitsi kertomuksensa alussa oman bloginsa perustamisesta sanasen ja se sai jonnekin tyrkätyt muistot hereille. Kyllä minä edelleen muistan, miten päädyin kirjaamaan reseptejä ylös, kyllä minä tiedän, miksen halua tehdä yksin ruokaa, kyllä minä kaipaan.

Joskus havahdun siihen, että puhun hänestä kuin kuolleesta. Etten ymmärrä, miksi minulta kysellään olenko kuullut mitään, olenko tietoinen mistään.

Kun samaan aikaan menettää tärkeimmät ihmiset. Ne joille puhui, joita rakasti. Vaikka kaikkeen oli syynsä, oli elämä, oli kuolema, mitä missäkin. Niin silti sitä miettii, että oli se aika kohtuutonta.

En tiedä opinko mitään kummempaa. Tuskin minusta jalostui sen parempaa ihmistä vaikka hivenen kärsinkin. Minulta meni paljon. Minulta meni silloin niin monta tärkeää ihmistä, niin monta tärkeää asiaa, etten enää jaksa leikkejä.

Nyt katson ympärilläni olevia kasvoja, monet niistä ovat uusia; etäisesti tutusta kasvoista on tullut tärkeitä. En enää jaksa haaskata vuosia uskaltaakseni sanoa "tämä ihminen on tärkeä, tämän ihmisen haluan elämääni". Nyt haluan uskoa ihmisiin, haluan uskoa siihen, ettei tarvita kymmeniä vuosia aikaa tullakseen läheiseksi. Ja niin minä puhun ja puhun. Kuron sanoilla elämät yhteen, tilitän ja sepustan. Haluan jakaa kaiken ja unohtaa osan. Haluan uskoa, että maailma on täynnä ystäviä, ettei luottamus ole turhaa.

Kaiken jälkeen. Kun on unohtanut, jatkanut eteenpäin, kohdannut niin paljon uutta, ettei itsekään ole enää sama ihminen. Niin kaiken jälkeen, sitä joskus huomaa miettivänsä, miten heillä, siellä jossain, menee. Vieläkö heidän naurunsa helkkää samalla lailla, kuin silloin ammoin. Vieläkö heidän äänensä kuulostaa samalta, kuin muistoissani. Vieläkö he muistavat minut, ajattelevatko hekin siellä jossain mennyttä.

On ollut

Sitkeää flunssaa, pitkiä unia, yöllä ja päivällä, sekä tyttären juhlat. Kaikki ovat vaatineet osansa. Onneksi flunssa osoittaa jo heltymisen merkkejä ja pääsen pian nauttimaan täysillä syksystä.

Mökillä

Viime viikonloppu mökillä.