Matonkude 1

Topshopin inspiroima

Säleitä

Sunnuntain elo oli rattoisaa.

Helsinki 10,

vihersmoothie,

raakasuklaa

ja

laatuaikaa

äidin kanssa.

Kamera kotiutui reissultaan

täynnä kuvia kesästä.

Eikä meillä ole talvi.

Lauantai sujui perunamaalla

syystalkoissa.

"Mikä on tämä uusi vuodenaikamme, joka pimeytensä puolesta vaikuttaa talvelta, mutta väriensä ja lämpötilansa puolesta puhuu toista kieltä? Se on sylvi, syksyn ja talven risteytys, joka synnytettiin 1900-luvulla pitkän uurastuksen tuloksena. Se heräsi muotopuolena, nousi taivaalle ja jäi laelle jähmettyneenä makaamaan, ilmeettömät silmät auki. Se jäi syksyn ja talven väliin, jatkoi vielä kasvuaan, eikä talvi lopulta enää mahtunut vanhoille sijoilleen. Niin syntyi vuodenaika, jonka ansiosta Suomen etelärannikolla voi juoda joulukahvit ulkoilmassa, pyöräillä läpi vuoden ja tuntea olonsa eurooppalaiseksi. Talviharrastukset voi unohtaa, eikä talvivaatteita tarvitse vaivautua hakemaan kellarin uumenista. Kevyt lumisade on nyt luuytimiin asti tunkeutuvaa tihkusadetta".

~ Facebook - Sylvi. Väärä vuodenaika. ~

Opiskelen suoristusraudan käyttöä,

kerään inspiraatiota siivoamiseen

sekä

valtaan sohvan katsoakseni

kuka voittaa

sosiaalisen,

isoveli valvoo,

kisailun.

Joulu

Se alkoi huomaamatta, luulin, että se olisi poikkeus. Sillä kyllähän meillä oli omat iloiset traditiomme. Meillekin se oli ilon ja kulutusjuhlan aikaa. Sitten tuli se ensimmäinen joulu, joulu jolloin koetimme hymyillä itkenein silmin. Joulu josta ei tainnut jäädä yhtään valokuvaa tai muistoa. Sitä seurasivat ne muut joulut. Opimme varautumaan jouluihin nessupaketein ja laittamaan joulupöydän riisutuin versioin, laistamaan koristelusta ja siivoamisesta.

Tähän vuoteen,tähän jouluun, emme odota yhtään uutta surua, emme yhtään uutta luopumista. Me aiomme selvitä tästä joulusta. Onhan meillä toisemme, vaikkakin joukkomme on kutistunut, vaikka istumme suuren pöydän äärellä niin väljästi. Vaikka kaikki korostaakin mennyttä ja saa mielen enemmän kuin haikeaksi.

Koetan löytää joulun, koetan löytää sen riemun leimaaman juhlan, jatkuvan, sisuksia kalvavan pelon tilalle. Minä aion selvittää mistä joulu voisi meille koostua, millainen voisi olla vähemmän surullinen joulu. Näin ollen lainana kirjastosta pinoittain joulukirjoja, selaan internetin jouluisia sivuja ja koetan löytää uuden tavan viettää joulua. (jos totta puhutaan olen pelännyt joulun lähenemistä siitä saakka, kun viime joulun juhlasta lähdimme kotia kohden)



6.12.2008
...Meillä on taas surun kyllästämä joulu. Näihin on jo alkanut tottumaan. Se on pelottavaa. Näitä jouluja on ollut vasta muutama, mutta niistä on tullut meidän traditiomme. Lapsi on vanha ja silti niin nuori. Hänelle joulut sairaaloissa ovat normaaleita, muu on poikkeus. Nyt toivon, ettei joulumme mene sairaalassa, tässä surussa on kylliksi tälle joululle. En osaa kirjoittaa, enkä osaa lopettaa. Tuolla jossain isoäiti hengittää. Koettaa yskiä. Silmät avautuvat ja sulkeutuvat. Jouluruusu, Amarylis ja Joulutähti tuovat huoneeseen joulun, sen viimeisen, etuajassa. Me elimme laina-ajalla, jatkoajalla. Meille ei jäänyt mitään sanomatta, yhtään halausta antamatta. Me tiesimme tämän päivän koittavan. Minulla on ikävä. Minä kaipaan.


23.12.2005
Huomenna on kuulemma joulu. Minulla on suurimmalla osalle ihmisistä lahjat, kun olin ne ostanut hyvissä ajoin. Ostamme rosollin valmiina. En tiedä kuka paistaa kinkun, kai se paistetaan. Pipareita taitaa olla kymmenen kappaletta, nekin kaupantaikinasta. Torttuja saattaa olla jäljellä yksi per nokka ja laatikot ovat tädin pakkasesta. Lipeäkala syödään kuulemma uutena vuotena, paitsi että olen silloin töissä.

Huomenna on joulu. Muksu muuttuu heti surulliseksi, kun kuulee koko sanan. Me olemme kaikki naamat vakavina, vaikka koetammekin nauraa. En ole puhunut kuin yhden ystävän kanssa, mitäpä sitä muiden riemua pilaamaan. Huomenna on joulu ja joulusiivous on tekemättä. Huomenna on joulu ja osa lahjoista on paperoimatta. Voittoisaan piparitaloon en ole koskenut sen jälkeen kun mieleni teki heittää se seinään. Minä en heittele tavaroita, en koskaan. Mutta varmuuden vuoksi en koske siihen. Kokoan sen pian esille ja kuvaan loppuun.Huomenna on joulu ja minun pitäisi nukkua, kohta on taas vierailuaika.

Tarina vailla ääniä

Katsoin videon kuuntelematta musiikkia. 

Annoin vähäeleisen 

värimaailman 

viedä mukanaan. 

Uppouduin 

filmin mieleen 

nostamiin 

ajatuksiin, mielikuviin. 

Ehkä se on tämä hetki, 

marras, 

pimeys, 

kuun vaihe,

 jokin. 

Tunsin syvästi, 

liikutuin.

Blogeista joita luen

Taina Lehtinen

En enää muista, miten alunperin eksyin blogien maailmaan. Sen tiedän, että koukutuin välittömästi. Aloitin neuleblogeista ja päiväkirjanomaisista blogeista. Lueskelin ruokablogeja, silloin kun keittiössämme valmistui herkkuja harva se päivä. Jossain vaiheessa totesin sisustusblogit paremmiksi, kuin lehdet. Nyt taidan selailla lifestyle-blogeja ja mietin, mistä löytäisin seuraavat helmet säännölliseen tarkkailuun. Ehdotuksia vastaanotetaan.

http://www.viidakkomies.com/
http://nelliina.blogspot.com/
http://elohiiri2.blogspot.com/
http://liiviantalossa.blogspot.com/
http://rampyla.vuodatus.net/
http://pusnus.blogspot.com/
http://www.olivialehti.fi/Tyyli/Tyyliblogi/tabid/66/Default.aspx
http://www.viipaleita.net/blog/satu/

Sateiden välissä

Kuljimme halki sateen jälkeisen Helsingin.
Yö oli lämmin ja pimeä.
Nauroimme.
Puhuimme höpöjä.
Päädyimme Kampin mäkkiin syömään öiset juustopurilaiset.

Vanhantalon rappu kaikui askelista.
Hissin natina.
Kaikki ne tutut äänet.

Meikit pesimme pois ruokaöljyllä.
Kaivoimme t-paidat laatikosta.
Toivotimme hyvät yöt.
Kömmimme eri huoneisiin.
Kuulimme sateen soinnin peltikatolla.

Mietin yöllä, kuinka onnekas olenkaan.



Seuraavana päivänä kohtasin taas absurdin maailman.

Arkinen hemmottelu

Siirryin säännölliseen päivätyöhön pari vuotta sitten. Jätin taakseni vuorotyöt, opiskelun ja sen liikunnan, jota huomaamattani olin harrastanut. Alkuun päätetyöskentely jumiutti hartiat, kädet, kaiken. Kokeilin astangajoogan intensiiviviikonloppua, syvävenyttelyä, uintia, vesijuoksua, mutta sitten jumiuduin vesijumppaan.


Kerran viikossa koetan päästä huhkimaan jumitukset pois. Annan veden pehmentää liikkeet. Taistelen veden vastustusta vastaan. Ihmettelen kadonneita käsivoimia ja harkitsen aina punttien nostelusta innostumista.


Jumpan jälkeen uin muutaman altaanmitan. Pohdin hengitystekniikkani vajavaisuuksia, mutta olen ylpeä, kun osaan uida rintaa pää sukelluksissa. Mitä siitä, ettei altaanmittaan mahdu juuri kunnon hengitystä, kerkiää siellä toisessa päässä aivan hyvin puuskuttaa.



Ahkeroinnin jälkeen varaan aikaa olennaisimpaan; hemmotteluun. Annan veden hieroa niskan, kädet, selän ja jalkapohjat. Lopuksi pulahdan uppeluksiin kylmäaltaassa.

Rauhallinen saunominen, hiustenpesu ja ainainen harmittelu kotiin unohtuneen rasvan takia lopettavat illan itselle.




En tiedä kuinka paljon tästä puolituntisesta urheilusessiosta on kunnolle hyötyä, mutta mielialalle ja ajatuksille se tekee hyvää.



Lainasin kameraani, se matkaa ulkomailla. Olo on jotenkin vajavainen. En minä suuresti maailmaani kuviksi tallenna, mutta silti huomaan kaipaavani vanhaa rakkinettani suuresti.

Konserttiin

Niillä on keikka.
Lapsi haluaisi sinne.
Lippuja pitäisi olla jäljellä.
Enkä minä juuri kuulu faneihin.
En sillä tavoin tosissaan.
Toki olen lämmennyt
ja saatanpa hyvinkin lämmetä lisää.

Minulla ei ollut mielihalua
tanssia yleisön joukossa,
laulaa lauluja mukana,
niitä joiden sanat
eivät edes haparoiden ole mielessä.

Mutta
alkuviikko töissä,
se on ollut
kerta kaikkisen kamala.

Minulla on aina ollut
äärimmäisen hyvä
stressinsietokyky.
Kykenen elämään suurten paineiden alla.
Kun koettelemukset ovat lyöneet ylitseni
olen kiljunut haastaen;
etkö parempaan pysty?



Kun aikansa roikkuu
kuilunreunalla
hiuskarvan varassa,
kun on pannut peliin kaiken
ja hävinnyt
niin paljon
että olisi valmis
luovuttamaan,
mutta ei voi
koska aina
on vielä jotain
jonka puolesta
syöksyä
uusia tuulimyllyjä kohden.

Niin silloin
alkaa se sisäinen pimeys
nostaa päätään,
kuiskia
epäterveitä ehdotuksiaan.
Ja se,
että on aina sanonut
tai ainakin lähes aina
ainakin pahimpiin
EI
niin se ei enää
tunnu niin helpolta.

Näin ollen
ilta
taas yhden
synkemmän musiikin
esittäjän kanssa
saattaisi keventää päätä
sen verran että
taas jaksaisi
yhden päivän
niellä kaiken
mitä täytyy.

"Dancing on and on
In the night and the tears keep falling"

Georgiini

Heitti sammuva päivä miilu
ikkunoihimme ruskon viinin.
Tukkas mustassa yössä: hiilu
Syksyn ylpeimmän georgiinin.

Päivät syksyiset, säteilevät
hurman ylpeän tuta soi mun.
Valmut, neilikat vei jo kevät,
jätti daalian kultaloimun.

Kukka ylpeä sulle säilyy,
syksyn kultaisen georgiini.
Juomasarkassa eessäs päilyy
täysvuotinen, valmis viini.

En ma kysele:"Ikuisesti?"-
ensi yönä jo tulkoon halla!
Hehkun pelotta, tulisesti
niinkuin daalia talven alla.

Kuuma, rohkea, kirkas, hellä
olkoon tunteeni kypsä viini,
hehku kuoleman kynnyksellä,
syksyn ylpeä georgiini.

Kaarlo Sarkia
1902-1945

Keittiö

Lapsen ystävät ovat sanoneet,
etteivät heidän äitinsä
pitäisi
keittiöstämme.

Lähestyvä putkiremontti
kirvoittaa vierailijoiden
kielenkannat,
he vinkkaavat aina sitä samaa,
ehdottavat
koko alakerran muuttamista
yhdeksi tilaksi.

Sanovat,
ettemme liukuovia tarvitse,
että käytävänmallinen keittiö,
tupakeittiö,
avara keittiö
on parempi.

Me haluamme pitää suuret kaappimme,
mahdollisuuden sulkea ovet
käryltä
ja ääniltä.
Me haluamme jakaa
alakerran tilan kahdeksi.
On olohuone,
eteinen,
vessa,
ruokatila,
käytävä tietokonepöytineen
ja sitten
erillään muusta,
ovien takana
niin tahdottaessa,
keittiö.

Mutta meidän silmämme ovat tottuneet
räikeisiin väreihin.
Vahvaan punaiseen, vanhoihin vetimiin.

Silmämme ovat tottuneet
ikkunan edustan tiski- ja pyykkikoneisiin,
hajanaiseen laskutasoon.
Nukkavieruun ulkomuotoon.

Silmämme tottuivat
isoäidin verhoihin,
niihin pitsisiin,
Lundian hyllyyn
ja kirkuvan punaiseen
muovimattolattiaan.

Aiemmin
olisin kertonut
keittiöajasta.
Tuokioista,
jotka varastimme
ajanvirrasta.

Olisin kuvannut
keittiön
kodin sydämenä,
elävänä,
alati touhua täynnä.

Nykyään
me elämme
sohva-aikaa.

Uppoudumme kirjoihin,
lehtiin,
keskusteluun.

Ja
haluamme säilyttää
keittiömme sielun,
muistaaksemme,
kaiken
muistamisen arvoisen.

Jurpsutusta

Joskus on pakko jurpsuttaa palvelusta. Olen kahdesti teettänyt kiireellä kuvia Vuosaaren Memofotossa ja kummallakin kertaa olen ollut tyytymätön ja ilmaissut asiani.

Tällä kertaa teetin kuvia uudessa koossa, paljon isompina kuin aiemmin.
Toimin myyjän avustuksella. Maksoin kuvista 2,50 kappaleelta.

Tarvitsin kuvaparikuvat. Harmillisesti en ollut ymmärtänyt, ettei kuvakokoni tulostuisi kuviin samana, vaan masiina rajaisi ne uudelleen.

Valmiiksi tiukasti rajatuista kuvista rajautui osittain päät ja jalat pois. Huomautin asiasta myyjälle, mutta moka oli kuulemma omani, vaikka toiminkin hänen avustamanaan.
Ärsyyntyneenä painuin matkoihini.

Tarkemmalla katselulla järkytyin muiden kuvien laatua, kuvien sävyt menivät miten sattuivat. Ymmärrän, ettei kuvani välttämättä toistu paperisina samalla tavoin, kuin näytöllä, mutta se ei selitä, miksi samankaltaisista kuvista osa oli paperisina yli- ja osa alivalottuneen näköisiä.




Näytin kuvia illalla muillekin ja tuomio oli heiltäkin tyrmäävä.

Nyt etsinnässä olisi uusi valokuvien kehityspaikka, ehdotuksia vastaanotetaan.

Vaisuja hetkiä

Viime viikonlopun,
viikon vapaat illat,
tämä viikonloppu
kuluu sohvalla
villapeiton alla
lueskellen
elokuvia katsellen.

Olo on nuutunut,
puolikuntoinen,
saamaton.

Puolihuolimaton siivous
päätös koettaa pelastaa pelakuut
ne rangat muutamine hassuine lehtineen.

Ja suuri yritys
jaksaa messuille,
ihailemaan
kauneutta ja terveyttä.

Jäätelökoneen hurina
illan mahdollisia vieraita silmällä pitäen.

Ja kaiken aikaa
silmien takana väsymys,
halu kaivautua
syvemmälle peiton alle.
Avata vielä yksi nessupaketti,
juoden vielä yksi sammiollinen teetä
tai mutterikahvia.

Jos minulla olisi aikaa
yllinkyllin,
jäisin vain peiton alle,
katselisin miten marraskuun
nopea hämärä
kirkastaa tuokioksi maiseman
ennen kuin
muuntuu taas pehmeäksi pimeäksi.

Hihkaisen lapselle
kehotan vaihtamaan
messuhepenet.
Koetan tavoittaa
mahdollista vierasta.
ryhdistäydyn
ja teen viikonlopusta
tapahtuma rikkaamman
kuin edellinen.

Jospa uusilla kokemuksilla,
aistiärsykkeillä,
jaksaisi taas
ensi viikon
ahertaa.

Tarkastuskäynnillä

Sain mahdollisuuden käydä terveystarkastuksessa, semmoisessa, jossa tutkaillaan verestä asioita, mittaillaan ja punnitaan. Sain täytettäväkseni nipun lomakkeita, joiden perusteella elämäntapojani, mielialaani, työssä jaksamistani ja alkoholikäyttöäni arvioitiin.

Olin tuloksiin melko tyytyväinen. Kaikki veriarvot olivat hyvät ja verenpainekin normaali, vaikka korkeampi kuin koskaan aiemmin. Painoa pitäisi laskea ja liikunnan määrää kohottaa siihen, mitä se oli ennen tätä säännöllistä päivätyötä. Mieliala selittyi tapahtuneilla ja tapahtuvilla asioilla ja kaikki oli oikein mukavaa ja leppoisaa.

Tuumailin vain, kuinka onnekas olenkaan, kun pääsen moiseen testiin. Saan verrata itsekin aiempia tuloksia nykyisiin ja tiedän, että vastaava on joskus taas edessä.



Mutta siinä hoitajattaren kanssa keskustellessani säännöllisistä hammaslääkäri käynneistäni, gynekologeista ja muusta terveyteen liittyvästä koin olevani etuoikeutettu ja liian onnellisessa asemassa.

Työterveyshuolto, koulun terveydenhoitajat ja lapsen vakuutus ovat mahdollistaneet sen, ettei mielikuvani julkisesta terveydenhuollosta ole välttämättä ajantasainen. Käsittääkseni moni työpaikka on karsinut työterveydestä ja työttömät eivät taida säännöllisesti päästä otattamaan itsestään laajoja verenkuvia vain seuratakseen terveytensä kehitystä.

Välttämättä ei ole tarpeen joidenkin vuosien välein tutkailla terveyttää, mittailla ja vastailla kysymyksiin. Terve ihminen, jolla ei ole piileviä sairauksia ja jolla on terveelliset elämäntavat ei välttämättä kaipaa semmoista, mutta silti...

Minusta ainakin oli lohdullista kuulla, että arvoni ovat edelleen hyvät ja että sain noottia vain yhdestä asiasta. Voin todeta, että saattaisi olla aika vaihtaa itsesääli ja suklaa itsensä piiskaamiseen ja lenkkeilyyn. Samalla kumminkin mietin, että voisin maksaa enemmän veroja, ihan vain siksi, että joku muukin saisi positiivista palautetta valinnoistaan, saisi kuulla ettei se ehkä kalliimpi, terveellisempi ruoka tai vastentahtoinen liikunta menneetkään hukkaan.




Koetin kiteyttää itselleni mikä minua vaivasi käynnissä, joka kaikin puolin oli hieno asia ja päädyin seuraavaan. Kaikesta huolimatta olen kiinnostunut terveydestäni, ruokavaliostani, liikunnasta, hoidatan itseäni säännöllisesti ja käyn sopivin väliajoin tarkastuskäynneillä. En kuulu mihinkään korkean riskinryhmään. Kaikki turvaverkostot pitävät minusta huolen.

Ja sitten on niitä muita. Niitä joille se julkinen terveydenhuoltokin saattaa olla liian arvokasta, liian hankalaa, liian kovan jonottamisen takana. Niitä ihmisiä joiden voimavarat eivät riitä kiinnostumaan terveydestä tekoihin saakka. Niitä jotka kuuluvat riskiryhmiin ja siitä huolimatta "systeemi" heidät ohittaa.

Totta kai teen tuottavaa työtä ja olen työnantajalleni parempi terveenä töissä kuin sairaana kotona, mutta silti mietin onko tämä systeemi hyvä. Menemmekö me kaikki onnekkaat omiin pikku lääkärikeskuksiimme ja unhoitamme toisen totuuden? Säästämme yhteiskuntana terveydenhuollossa ja päädymme maksumiehiksi kun ongelmat ovat päässet suuriksi ja kalliiksi korjata. Jos unohtaa kaiken rahan ja muun loppujen lopuksi epäolennaisen ja alkaa muistelemaan aikaa terveyskeskuksen puhelinjonossa, varaamassa aikaa sairaalle ja saa aina vain vastauksen, pitkän jonotuksen jälkeen; "ei tänään enää ole aikoja jäljellä" niin millä me voimme mitata sen inhimillisen hädän ja turhautumisen määrän jonka potilaat ja hoitohenkilökunta kokee?

En osaa jäsennellä ajatuksiani helpoiksi lukea, en saa sanoja soljumaan. Kello on liikaa ja luomet alkavat painaa. Ehkä muutama sivu romaania saa minut unohtamaan punervat ajatukseni...

Marilyn M

En ole koskaan ollut musikaalinen ihminen. Nuorempana en juurilainkaan kuunnellut musiikkia. En ole sellainen ihminen, joka nimeää mieleisiään yhtyeitä tai kappaleita. Musiikin kuuntelu on minulle jotenkin hyvin henkilökohtainen kokemus. Suurimmaksi osaksi en osaa kertoa miksi pidän juuri siitä,mistä pidän. Ne saattavat olla ne pikkuseikat, mielenkiintoinen sanoitus, mukava melodia, upea musiikkivideo, mieleen painunut keikka.

Lapsi taas on toista maata. Hän on pienestä pitäen kuunnellut paljon musiikkia. Hän kahlasi kaikki pakolliset Fröbelin palikat, TiTi-nallet, TikTakit ja muut lävitse ja päätyi raskaampaan soitantaan. Meillä pyörii levylautasella Him, Negative, Marilyn Manson, Muccu ja vanhoista ne Nirvanat, Sex pistolssit, Kissit, Hanoit ja muut.

Olen monesti miettinyt, pitäisikö meilläkin olla rajoituksia musiikin suhteen. Pitäisikö minunkin kieltää musiikkia, kirjoja ja estää lasta käymästä keikoilla. Tiedän, että hänen luokkatovereillaan on kieltoja, tosin samat lapset saavat valvomatta surffata internetissä, katsoa k-18 elokuvia ja kulkea kylillä vanhempien tietämättä missä he menevät.

Mihin voi vetää sen rajan, mikä on pahinta ja minkä kieltämiseen ryhtyy, sillä kaikkea ei voi kieltää. Kuuntelen mitä musiikkia lapseni kuuntelee, selaan hänen kirjapinonsa ja poimin sieltä itselleni luettavaa. Keskustelen hänen kanssaan. En usko pahuuden, masennuksen, ikävyyksien ryömivän elämäämme kaiuttimista.

Avoimesta suhtautumistavastani huolimatta minua epäilyttää illan konsertti. Menemme sinne yhdessä. Iltakonserteissa lapsella on tähänkin saakka ollut seuralainen ja tällä kertaa, pitkästä-aikaa, se olen minä.

Olen saanut osakseni kummastuneita katseita kertoessani keikkasuunnitelmistani, lisää kummia katseita olen saanut kerrottuani, että lapsikin tulee mukaan. En tiedä mitä pitäisi ajatella.

Onko Manson niin paha? Vai kertooko Manson musiikillaan asioita, joita emme haluaisi kuulla niiden sisältämän totuuden tähden?



Samaan aikaan, kun bussipysäkit ovat täynnä pehmopornokuvastoa esittelemässä ruotsalaisketjujen nimettömiä, lasten piirretyt ja muut elokuvat ovat täynnä väkivaltaa ja alapäähuumoria ja tietokonepelit keskittyvät lähinnä tappamiseen, niin samaan aikaan elää yhä usko musiikin turmiollisesta vaikutuksesta.


Me menemme tälle keikalle, näemme sen yhdessä, seuranamme ystäviäni ja lapsen ystäviä. Esityksen jälkeen varmaan puimme iltaa pitkään, viikkokausia, vertaamme sitä muihin näkemiimme keikkoihin, muihin taiteenlajeihin ja keskustelemme pahuudesta, huumeista, rock'n roll-elämäntavasta, ja tietenkin, suunnittelemme uutta keikkaa.

Hennaa

Olkaatten ystävällisiä,
älkääkä lausuko sanaakaan
kylpyhuoneen muovitapetista.

Kaikki, mitä saattaisitte sanoa
on jo tuhannesti ajateltu.

Sitä remonttia odotellessa...

Hän tanssi syksylle kellastuneilla lehdillä

Perjantaina se alkoi,
paleleminen,
uupumus,
maksimaalinen unetus.

Ja niin me vietimme
viikonlopun sohvalla,
peiton alla lukemassa.

Lauantaina piti käväistä kaupassa.
Sunnuntaina teimme pitsaa
ja sämpylöitä,
porkkanalla ja ilman.

Uupumus,
pääkipu,
nuha,
painajaiset
ja
kaikki se muu
imevät energiaa.

Silti päivällä
pakottauduin
hetkeksi haukkaamaan
raitista ilmaa.

Katsomaan sumun nousemista.

Hengittämään syvään happirikasta ilmaa.

Se oli vaivan arvoista.

Neidon kuolema

Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,

hän tiesi itsestään kaiken,

hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.

Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa.

Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,

hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi – ja sammui.

Kun hän oli poissa, ei kukaan tiennyt,

että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.

Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,

he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.

Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,

he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.

Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,

johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.

Edith Södergran