Yön ajatuksia

Viikko poissa omasta työympäristössä
avasi silmiä.
Sain taas tunteen,
että minusta olisi siihen,
olla uusi,
olla opissa,
omaksua tietoa.

Hymy löytyi lihasmuistista.
Korrektit sanankäänteet
soljuivat huulilta,
minun niitä liiemmin kuuntelematta.

Viikon ajan työminä
oli joku muu.
En ollut se tiukkis,
en ollut se,
jonka harteilla lepäsi yksin vastuu.
En ollut se syyllinen.

Olin vain
se uusi.

Muistan
alkuhuuman.
Pidin työstäni.
Minulla oli kuvitelmia.
Mielessäni leikitteli
Se sana:
URA

Ja sitten
sekin kaikki
karkasi
väärille poluille eksyi.
Ja kaikki oli pielessä.
Mikään ei tuntunut auttavan.
Vastuutettuna
koetin tehdä asioille jotain.
Olisi ehkä pitänyt olla toisin.
Olla toisenlainen.

Mutta
kannustin Rusinantten
hurjaan laukkaan.
Sapeli ojossa syöksyin
tuulimyllyjä vastaan.

Olen sanonut itselleni
hiljaa öisin,
että
on parempi
voida katsoa itseään
peili kautta silmiin,
tietää
tehneensä parhaansa,
siinä tilanteessa,
niillä resursseilla.

Ehkei se olekaan niin.
Ehkä tärkeämpää
olisi ollut
voida katsoa
läheisiään silmiin.
Todeta,
tässä olen,
tällainen olen,
tähän asti kykenen.
Panostaa tärkeimpään
ja
hylätä
vähemmän tärkeät
asiat.

Taisin oppia läksyni.
Niin helposti.
Vain muutama kalenterillinen
tapahtumia.
Ja
takana oli
loistava tulevaisuus.


Niinä hetkinä,
kun haluaisin kietoutua
itsesäälin
kaiken järjen
peittävään huntuun.
Silloin
potkaisen
itseäni takamuksille
ja
muistan
että aina on
hävittää.
Eli aina on
jotain
jonka puolesta
taistella
viimeiseen saakka.


Ja niin minä
suunnittelen
omasta oravanpyörästäni
pois loikkaamista.

Mietin
astuvani taasen
oman mukavuusalueeni
ulkopuolelle.

Kohottavani tärkeät asiat
tärkeiksi
ja antavan
niille muille
niiden ansaitseman
huomion ja ajan.