Tarkastuskäynnillä

Sain mahdollisuuden käydä terveystarkastuksessa, semmoisessa, jossa tutkaillaan verestä asioita, mittaillaan ja punnitaan. Sain täytettäväkseni nipun lomakkeita, joiden perusteella elämäntapojani, mielialaani, työssä jaksamistani ja alkoholikäyttöäni arvioitiin.

Olin tuloksiin melko tyytyväinen. Kaikki veriarvot olivat hyvät ja verenpainekin normaali, vaikka korkeampi kuin koskaan aiemmin. Painoa pitäisi laskea ja liikunnan määrää kohottaa siihen, mitä se oli ennen tätä säännöllistä päivätyötä. Mieliala selittyi tapahtuneilla ja tapahtuvilla asioilla ja kaikki oli oikein mukavaa ja leppoisaa.

Tuumailin vain, kuinka onnekas olenkaan, kun pääsen moiseen testiin. Saan verrata itsekin aiempia tuloksia nykyisiin ja tiedän, että vastaava on joskus taas edessä.



Mutta siinä hoitajattaren kanssa keskustellessani säännöllisistä hammaslääkäri käynneistäni, gynekologeista ja muusta terveyteen liittyvästä koin olevani etuoikeutettu ja liian onnellisessa asemassa.

Työterveyshuolto, koulun terveydenhoitajat ja lapsen vakuutus ovat mahdollistaneet sen, ettei mielikuvani julkisesta terveydenhuollosta ole välttämättä ajantasainen. Käsittääkseni moni työpaikka on karsinut työterveydestä ja työttömät eivät taida säännöllisesti päästä otattamaan itsestään laajoja verenkuvia vain seuratakseen terveytensä kehitystä.

Välttämättä ei ole tarpeen joidenkin vuosien välein tutkailla terveyttää, mittailla ja vastailla kysymyksiin. Terve ihminen, jolla ei ole piileviä sairauksia ja jolla on terveelliset elämäntavat ei välttämättä kaipaa semmoista, mutta silti...

Minusta ainakin oli lohdullista kuulla, että arvoni ovat edelleen hyvät ja että sain noottia vain yhdestä asiasta. Voin todeta, että saattaisi olla aika vaihtaa itsesääli ja suklaa itsensä piiskaamiseen ja lenkkeilyyn. Samalla kumminkin mietin, että voisin maksaa enemmän veroja, ihan vain siksi, että joku muukin saisi positiivista palautetta valinnoistaan, saisi kuulla ettei se ehkä kalliimpi, terveellisempi ruoka tai vastentahtoinen liikunta menneetkään hukkaan.




Koetin kiteyttää itselleni mikä minua vaivasi käynnissä, joka kaikin puolin oli hieno asia ja päädyin seuraavaan. Kaikesta huolimatta olen kiinnostunut terveydestäni, ruokavaliostani, liikunnasta, hoidatan itseäni säännöllisesti ja käyn sopivin väliajoin tarkastuskäynneillä. En kuulu mihinkään korkean riskinryhmään. Kaikki turvaverkostot pitävät minusta huolen.

Ja sitten on niitä muita. Niitä joille se julkinen terveydenhuoltokin saattaa olla liian arvokasta, liian hankalaa, liian kovan jonottamisen takana. Niitä ihmisiä joiden voimavarat eivät riitä kiinnostumaan terveydestä tekoihin saakka. Niitä jotka kuuluvat riskiryhmiin ja siitä huolimatta "systeemi" heidät ohittaa.

Totta kai teen tuottavaa työtä ja olen työnantajalleni parempi terveenä töissä kuin sairaana kotona, mutta silti mietin onko tämä systeemi hyvä. Menemmekö me kaikki onnekkaat omiin pikku lääkärikeskuksiimme ja unhoitamme toisen totuuden? Säästämme yhteiskuntana terveydenhuollossa ja päädymme maksumiehiksi kun ongelmat ovat päässet suuriksi ja kalliiksi korjata. Jos unohtaa kaiken rahan ja muun loppujen lopuksi epäolennaisen ja alkaa muistelemaan aikaa terveyskeskuksen puhelinjonossa, varaamassa aikaa sairaalle ja saa aina vain vastauksen, pitkän jonotuksen jälkeen; "ei tänään enää ole aikoja jäljellä" niin millä me voimme mitata sen inhimillisen hädän ja turhautumisen määrän jonka potilaat ja hoitohenkilökunta kokee?

En osaa jäsennellä ajatuksiani helpoiksi lukea, en saa sanoja soljumaan. Kello on liikaa ja luomet alkavat painaa. Ehkä muutama sivu romaania saa minut unohtamaan punervat ajatukseni...