Keittiö

Lapsen ystävät ovat sanoneet,
etteivät heidän äitinsä
pitäisi
keittiöstämme.

Lähestyvä putkiremontti
kirvoittaa vierailijoiden
kielenkannat,
he vinkkaavat aina sitä samaa,
ehdottavat
koko alakerran muuttamista
yhdeksi tilaksi.

Sanovat,
ettemme liukuovia tarvitse,
että käytävänmallinen keittiö,
tupakeittiö,
avara keittiö
on parempi.

Me haluamme pitää suuret kaappimme,
mahdollisuuden sulkea ovet
käryltä
ja ääniltä.
Me haluamme jakaa
alakerran tilan kahdeksi.
On olohuone,
eteinen,
vessa,
ruokatila,
käytävä tietokonepöytineen
ja sitten
erillään muusta,
ovien takana
niin tahdottaessa,
keittiö.

Mutta meidän silmämme ovat tottuneet
räikeisiin väreihin.
Vahvaan punaiseen, vanhoihin vetimiin.

Silmämme ovat tottuneet
ikkunan edustan tiski- ja pyykkikoneisiin,
hajanaiseen laskutasoon.
Nukkavieruun ulkomuotoon.

Silmämme tottuivat
isoäidin verhoihin,
niihin pitsisiin,
Lundian hyllyyn
ja kirkuvan punaiseen
muovimattolattiaan.

Aiemmin
olisin kertonut
keittiöajasta.
Tuokioista,
jotka varastimme
ajanvirrasta.

Olisin kuvannut
keittiön
kodin sydämenä,
elävänä,
alati touhua täynnä.

Nykyään
me elämme
sohva-aikaa.

Uppoudumme kirjoihin,
lehtiin,
keskusteluun.

Ja
haluamme säilyttää
keittiömme sielun,
muistaaksemme,
kaiken
muistamisen arvoisen.