Viime kuukaudet ovat kuluneet.
Ne kulkivat tuttuja arkisia polkujaan,
eksyivät joskus seikkailemaan,
mutta palasivat aina ruotuun takaisin.
En sano, että alakulo olisi haihtunut,
en sano että se olisi edes helpottanut.
Aika tekee tekosiaan
ja ensimmäinen vuosi on kuulemma raskain.
Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia manalan olentoja.
Marras (marta) tarkoittaa usein kuolemaa tekevää ihmistä tai vainajaa. Sanan indoeurooppalaisessa kantakielessä oleva vastine on martas. Siitä se siirtyi edelleen muinaisintiaan. Sanasta on kehittynyt latinan sanat mori (kuolla), mors (kuolema) ja mortalis (kuolevainen), joista on johdettu muun muassa englannin mortal (kuolevainen), ranskan mort (kuolema), mortel (kuolevainen), mourir (kuolla) ja espanjan mortal (kuolevainen), morir (kuolla) ja muerte (kuolema).
Wikipedia
Marras (marta) tarkoittaa usein kuolemaa tekevää ihmistä tai vainajaa. Sanan indoeurooppalaisessa kantakielessä oleva vastine on martas. Siitä se siirtyi edelleen muinaisintiaan. Sanasta on kehittynyt latinan sanat mori (kuolla), mors (kuolema) ja mortalis (kuolevainen), joista on johdettu muun muassa englannin mortal (kuolevainen), ranskan mort (kuolema), mortel (kuolevainen), mourir (kuolla) ja espanjan mortal (kuolevainen), morir (kuolla) ja muerte (kuolema).
Wikipedia
Saamme siis luvan kanssa kulkea naama mutrulla,
katsella haikeina linja-auton ikkunasta
omaa heijastustamme
ja kaivata jotain, jota ei ehkä ollutkaan.
Mitä meille siis kuuluu,
kuuluu oikeasti.
En osaa vastata.
Kun matto on nykäisty jalkojen alta
liian useasti,
niin sitä alkaa elämään
eritavoin,
varovaisesti,
uhmakkaasti,
mistään välittämättä
ja
kaikkeen varautuneena.
Sitä sanoo,
että ehkä tuolla on huominen
tai sitten ei.
Eikä tiedä,
kumpi olisi parempi.
Koska on marras.
Koska menetyksiä,
pelkojen kohtaamisia,
ikäviä sattumuksia,
elämän julmia pikkupiloja
on ollut kylliksi,
niin voisi olla uuden aika.
Niin se on ollutkin,
pikkuhiljaa,
pieninä ryöppäyksinä
olemme matkanneet eteenpäin.
Kohdanneet uusia asioita,
kaivaneet vanhoja
hyviksi koettuja esiin.
Voisiko eteläisen maankolkkamme
kaamoksessa olla se jokin,
joka antaisi muutokseemme lisävauhtia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti