Hän tanssi syksylle kellastuneilla lehdillä

Perjantaina se alkoi,
paleleminen,
uupumus,
maksimaalinen unetus.

Ja niin me vietimme
viikonlopun sohvalla,
peiton alla lukemassa.

Lauantaina piti käväistä kaupassa.
Sunnuntaina teimme pitsaa
ja sämpylöitä,
porkkanalla ja ilman.

Uupumus,
pääkipu,
nuha,
painajaiset
ja
kaikki se muu
imevät energiaa.

Silti päivällä
pakottauduin
hetkeksi haukkaamaan
raitista ilmaa.

Katsomaan sumun nousemista.

Hengittämään syvään happirikasta ilmaa.

Se oli vaivan arvoista.

Neidon kuolema

Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,

hän tiesi itsestään kaiken,

hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.

Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa.

Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,

hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi – ja sammui.

Kun hän oli poissa, ei kukaan tiennyt,

että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.

Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,

he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.

Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,

he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.

Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,

johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.

Edith Södergran