Kummasti viikonloppu sujahti ohitse. Lauantai aamu valkeni ja hypähdin innokkaana pystyyn törkkäämään kanoja jogurttikurkumamarinadiin, keräämään viemisiä kasaan ja pomppimaan halki pakkasilman kulkineelle.
Olin aikaisessa, kun en kerennyt viemisiä viemään riittävän hyvissä ajoin. Istuin aseman penkille, kaivoin kirjan esille, katselin sivusilmällä, kuinka jouluvaloja vyyhdettiin kesäteloille.
Silloin ammoin, teininä, asemanseutu tuli tutuksi. Nyt oli mukavaa istuksia penkillä, antaa ajan kulua, odottaa rauhassa ja tietää, etteivät vartijat tule tökkimään pakkaseen. On tässä vanhenemisessa puolensa.
Ystävä saapui ja tuntui, kuin puolivuotta viime kerrasta, ei olisi aika eikä mikään. Kaikki jatkui, kuin siitä kun viimeksi asemalla erottiin.
Kiltisti ystävä suostui lykkäämään kahvittelua ja talsimaan halki lumen kanssani viemisten kanssa. Perillä meitä odotti monen viljan puuro ja leppoisa aamutunnelma.
Aamulla siis suikaloin rintafileet ja vasta kieputeltuani niistä korppujauhohapankorppu seoksessa niisä paljastui yksi, joka näytti ennen paistamista aivan Suomelta. Hassua.
Ystävän vierailut ovat ihania.
Aiemmin viikolla toinen ystävä saapui kaukaa. Onnistuimme hukkaamaan jonnekin keskustelun lomaan tuntikausia. Puhuimme, pulisimme, höpötimme, puimme asioita ja jaoimme ajatuksia. Onneksi hän ei vielä ole palannut kaukaisuuteen, vaan saanen vielä montamonituista tuntia keventää sanaista arkkuani.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti