Rukkapeikkotakkutukka

Monesti kuulee väitteen,

että aikuisella iällä 

on haastavaa tutustua uusiin ihmisiin.

Ei se ehkä niin ole.

Meistä vain on ehkä tullut varautuneempia,

kiireisempiä.

En lapsena ja nuorena 

ollut niin sosiaalinen,

kuin nyt.

Nuorempana elinpiirini oli pienempi.

Me kaikki olimme hivenen toistemme klooneja,

olimme samoilta seuduilta,

saman ikäisiä,

saman tyyppisistä taustoista.

Ystävyyttä ja tuttavuutta määritti moni 

hupsu seikka.

Mietin silloin,

kenen kanssa voin olla.

Yhden tyyppiset ihmiset olivat aina yhdessä.

Oli ne urheilijat, 

kaunottaret,

koulufiksut ja muut sen semmoiset.

En kokenut oikein kuuluvani mihinkään,

olevani sovelias kunnolla minnekään.

Jossain vaiheessa moinen pingotus katosi

se vain humpsahti jonnekin korvieni välistä,

aloin ottaa rennommin,

hyväksyä itseni

ja sen

ettei ystävieni tarvitse olla homogeeninen joukko,

vaan se voi olla iloinen kirjo

erilaisia,

minulle tärkeitä ihmisiä.

Kun opin hyväksymään jotain itsessäni

opin hyväksymään myös sen,

että minulla voi olla

mitä erilaisempia ystäviä.

 

Tiistaina luokseni saapui työtoverini

yhdessä ystävänsä, tuttavattareni kanssa. 

Kummallakin oli matkassaan pienet poikansa.

Istuimme pöydän ääressä, löhöilimme sohvalla.

Puhuimme kepeitä ja kipeitä. 

Lapset leikkivät. 

Oma pienokaiseni palasi Fame-elokuvaa katsomasta. 

Joimme teetä ja kahvia.

Söimme joulun makuisia pipareita.

Jossain vaiheessa tuttavatar

tarttui tarjottuihin saksiin

ja saksi lapsen latvat kauniimmiksi.

Se ohikiitävän lyhyt tuokio. 

Tuttavatar lattialla istumassa, 

lapsi tuolilla, 

saksien nipse. 

Se sai muistamaan,

ettei siitä ole kauaa,

kun elämä oli vielä toisenlaista.

Totta kai se oli sitä onnea ja auvoa, naurua ja riemua,

mutta oli se myös sosiaalisesti hiljaisempaa.

Tämän uuden vaiheen myötä

on elämämme saanut

mausteekseen monta uutta,

upeaa ihmistä.

Lähdimme tuttavattarelle hoitamaan loput kutrit kuntoon.

Sain käyttööni ylellisen suihkutilan, tököttejä joka lähtöön.

Lutrasin ja nautin omaa pienenpientä suihkukoppiani avarammasta kokemuksesta.

Ohjeiden mukaan levitin aineita hiuksiin, naamaan, ihoon.

Puunasin ja putsasin.

Tuttavatar oli ensimmäinen hiuksiani saksinut,

joka ei ehdottanut,

että jos puolimetriä napattaisiin pois.

Jos tehtäisiin niin ja näin.

Hän vain tyynesti suoristi latvat,

levitti lisää hoitavaa. 

Loppujen lopuksi olimme siellä kaikki

samassa kylpyhuoneessa

ja jokainen vuorollaan

sai uudet hiukset.

Paitsi se tuttavatar, jonka kanssaihmisillä ei ole taitoa.

Oli äärimmäisen mukavaa,

ettei hiustemme pituutta,

villiä pöyheyttä tällä kertaa kyseenalaistettu,

sanottu, että toisin olisit kauniimpi.

Ei meillä ole varsinaista syytä pitkiin hiuksiin.

Olen vain köyhä kampaajille,

jotka ainakin ennen,

tehdyn työn sijaan, veloittivat sukupuolesta.

Silloin ostin omat sakset.

Ja meillä on kiharat kutrit.

Eivät ne aina näy,

ei tällä hiusmassalla.

Mutta,

jos se kippurageeni näkyy

liki metrisessä liehuletissä

niin emme kyllä halua nähdä

kuinka piukkaan kiharaan

se taivuttaisi lyhyemmän suortuvikon.

Maantienvärinen tiukanpiukkakihara

ei vain voi olla

minulle Se juttu.

Toisaalta tuttavatar kantaa myös

verenperintönään

jöröjukkageeniä,

sitä joka vetää hiukset mutruun,

vaikka pituutta olisi kuinka ja paljon.

Hänelle ei tarvinnut kertoa kurittomista melkein kiharista,

loivista laineista.

Hän vain hymyili työkaverin hiusjutuille

ja sanoi,

että laiskan kiharapään hiukset

ovat parhaimmat pitkinä.

Jostain syystä olen kireä.

Ajatukset takkuavat.

Sanat eivät solju ulos.

Mietin itsesensuuria,

kerron itse itselleni yksinkertaistaen asioita.

Mutta antaa olla.

Lisätään loppuun vielä liikuntaprojektin tietoihin

keskiviikon kepeä vesijuoksu ja uinti.

Kevyttä, laiskaa ja rentouttavaa.

Ikuisuuksia hierovien vesien alla,

saunan lämmössä.

Ylimmissä kuvissa pienokaiseni

alin on oma takkutukka.

Taustalla soi Kotiteollisuuden Satu peikoista.