lauantai 2. tammikuuta 2010

Matkalla sairaalaan


 
Mukavinta on
saada kyyti.
Istua lämpimässä autossa
ajaa suoraan,
ilman pysähdyksiä. 
 
Suurimmaksi osaksi matka taittuu julkisilla.
Venytämme arkiset illat sisältämään pitkät tunnit kulkineissa ja ne lyhyet tuokiot sairaalassa.
Viikonloppuisin on onneksi aikaa.




Sairaalat ovat vuosien saatossa
tulleet tutuiksi.
Meillä on lempi sairaala,
lempi osasto,
lempi hoitaja,
lempi kahvio.
Kaikki ne eivät sijaitse 
samassa paikassa
tai edes kunnassa.



Sairaaloissa oleilu
on oikeastaan
aika tylsää.
Jutut kiertävät samaa rataa,
silloin kun on tyven vaihe.
Haetaan kahvia tai kaivetaan termarit esiin.
Jutellaan, vaihdetaan kuulumiset.
Enimmäkseen ollaan hissuksiin.
Lauseissa on pitkät välit.
Lauseiden välit venyvät ja vanuvat.




Toisinaan,
lähinnä silloin, kun neiti kerkeäkieli
on mukana
riittää tarinaa.
Sanat soljuvat ja ryöppyävät, 
nauru helkkää. 

  

Sairaala huoneissa on vähän virikkeitä silmille.
Kaikki on siistiä, vaaleaa, 
helposti puhtaana pidettävää.
Kaikki henkii tilapäisyyttä,
sitä ettei sinne ole tultu jäämään.



Joidenkin huonetovereiden kanssa
tutustumme yhteisen taipaleen ajaksi.
Jaamme rahtusen elämää.
Jälkeenpäin joskus mietimme,
miten heidän kävi.



Sairaalassa vierailut ovat jotenkin
henkilökohtaisia.
Niistä ei tule pahemmin puheltua.
Huomaan vaihtavani puheenaihetta,
kun joku koettaa kysellä.
En tiedä mitä kertoisin.




Silloin kun ei ole pelkoa,
on vain odotus toipumisesta
on aika sairaalassa rauhaisaa,
odottavaa, tulevaan suuntautuvaa.
Kun asia on toisin
niin ei siitä halua puhua kaikille,
saman kokeneille,
samalla tapaa tunteville
siitä voi puhua.
Silloin se ei ole liian,
niin en tiedä.
Liian paljastavaa, liian henkilökohtaista?



Luin mitä kirjasin sairaalavierailuista
pysähdyin miettimään.
Paljon nämä vierailut ovat muuttuneet.
Ensimmäisinä vuosina moni asia oli toisin.
Nyt meitä on alati vähenevä joukko,
sairaalasängyn ympärille mahdumme paremmin,
kahvia tarvitsee pienemmän määrän.

Alkuun vierailumme olivat äänekkäämpiä,
eloisampia, täynnä tapahtumaa.
Nyt lienemme vielä apeita,
podemme ehkä taisteluväsymystä.



Sairaalat tuntuvat jo kotoisilta.
Käsidesin tuoksu nostaa muistoja pintaan.
Rauhalliset hoitajat tekevät työtään sinnikkäästi 
päivästä toiseen.
Kaikessa on hiljentymisen tuntu.
Kun elämä pysäyttää säännöllisesti,
havahtuu ymmärtämään
hetken tärkeyden.

2 kommenttia:

  1. Ilahduin sanasta kuljin. Nauratti. Sitten luin pidemmälle ja huomasin, että tässähän puhuttiinkin kipeistä asioista.

    Voimia sinulle ja läheisillesi. Oikein valoisaa alkanutta vuotta, kaikesta huolimatta.

    Kirjoitat kauniisti. Tulen uudestaankin. (Ja kiitos kommentistasi blogissani.)

    VastaaPoista
  2. Kulkine on loistosana, vaikkakaan se ei taida olla oikea sana. Sillä vain on hyvä kuitata junat, bussit, metrot ja ratikat samaan kasaan, erittelemättä.

    Täällä tulee avauduttua enemmän kuin muutoin, jotenkin teitä vieraita on helpompi "vaivata" kuin ystäviä ja tuttavia näillä asioilla.

    Kiitos sanoistasi Heidi.

    VastaaPoista