Aikamatka muistoihin

9-10.8 2005
Hiostava, tukala ilma, pääkipua kokopäivä. Jomottavaa, pistävää, vihlovaa, hulluksi tekevää kipua, niin kuin nykyisin liian usein ennen ukkosta.
Vaatteet ahdistivat, olivat tukalat ja epämukavat. Hiki valui kasvoilla, kaulalla, koko keho tuntui peittyvän nihkeään kosteuteen.
Ahersin liian pitkää päivää liian olemattomien unien jälkeen. Päivä kului verkkaan, tunnit matelivat, jopa minuutit tuntuivat kestävän iäisyyden. Toinen päivä loman jälkeen töissä ja olin jo valmis kirkumaan turhautumisesta.

Työpisteeni tuuletin puhalsi niskan jumiin, muuta apua siitä ei tuntunut olevan. Linkkasin kipeällä polvella ympäri työpaikkaani, mulkoillen äkeänä tyhjää aluetta, ei ketään kelle kiukutella, kun kerrankin olisi oikeassa vireessä. Olisin niin halunnut kirkua turhautumiseni, nihkeän tukalan oloni ja kaiken muun takia jollekin tai vain paeta paikalta. Mutta velvollisuus ennen muuta, niinpä jatkoin surkean palkkani tienaamista naama miljoonalla mutrulla.

Ennen seitsemää taivas repeää, vettä sataa kaatamalla. Näen kuinka valtaisat pisarat tanssivat asfaltilla saaden tiet tulvimaan. Hillittömänä valuva taivas heikentää näkyvyyden olemattomaksi. Ilma viilenee. Pään jomotus alkaa pikkuisen helpottaa, on helpompi hengittää, olla.

Ja sitten se tapahtuu, suihkua koko päivän haikaillut mieleni saa mitä oli kaivannut, minun on lähdettävä ulos. Heppoiseen, rikkinäiseen sadetakkiin verhoutuneena lähden kaatosateeseen. Vesi hakkaa takin huppua hillittömällä raivolla. Salamat risteilevät sinisinä pääni päällä. Muut äänet hukkuvat ukkosen kumuun. Vaikka kuinka koetin piilotella takkini alla, on se turhaa, vesi löytää tiensä kaikkialle. Kaikki vaatteeni kastuvat, jopa sadetakin suojaamat. Vesi tunkee sisään kaula-aukosta, valuu rintojeni välistä alas kastellen vatsani. Puseroni kastuu, housut liimautuvat märkinä jalkojeni ympärille, kengät lotisevat joka askelella. Tämä ei kuulu työtehtäviini, auttaa jotakuta ohjeisiin perehtymätöntä urpoparkaa kaatosateessa, olen vain niin typerän kiltti. Avustan miestä joka ehdoin tahdoin oli itsensä kiipeliin saattanut, saan vaivan palkaksi hätäisesti mutistun kiitoksen ja sitten mies livistää paikalta.

Sade vain yltyy pyrkiessäni takaisin sisälle. Tie lainehtii. Vesi yltää ensin nilkkoihin ja sitten aina vain ylemmäs. Tunnen virran imun, tieni on muuttunut matalaksi joeksi jonka keskellä tarvon, kiirehtimättä, mitäpä sitä enää siinä vaiheessa hoppuilemaan kun on jo litimärkä.

Seuraavana päivänä olen taas takaisin maalla, myrskyn keskellä kuuntelemassa uutisia juuri sattuneesta kopteri turmasta. Olo rakkaiden keskellä on euforinen, vaikka maalle pääseminen vaati taas yöunista tinkimistä, tuntikausien matkaamista busseilla. Maalla, sukuni keskellä on hyvä, vaikka ulkona vaahtopäät vain kasvavat kasvamistaan. Aamusta saakka raivonnut myrsky (ja muut seikat) on estänyt verkkojen noston, nyt saavuttuani miehet päättävät lähteä uhmaamaan aaltoja ja tuulta. He lähtevät myräkkään oransseissa veneliiveissä, sadevaatteet päällään.

Pieni vene, pieni moottori ja iso myrsky, olen huolissani. Jään rannalle pikkuisen ja isoäidin kanssa huolehtimaan kaikista mahdollisista onnettomuuksista jotka miehiä saattaisi myrskyävän veden keskellä kohdata. Satunnaiset voimakkaat sadekuurot ja raju tuuli tekevät ulkona seisoskelusta huonon vaihtoehdon. Sisällä kaivan kiikarit esiin ja etsin suuren veden keskeltä pienen veneemme ja sen kaksi kirkkaan oranssiin sonnustautunutta matkustajaa. Selostan muille rauhallisen kuuloisesti miesten matkaa, koettaen saada selostukseni kuulostamaan luottamusta herättävältä. Pelko kuristaa kurkkuani. Rakkaani vesillä ja minä maissa. Mitä voisin tehdä jos heidän veneensä kaatuisi, tuolla kaukana lähimmistä saarista. Tunnen olevani hyödytön, jatkan selostustani kuin selostaisin tavanomaista verkoilla käyntiä. Yritän saada ääneeni lämpöä ja luottamusta. Miehet saavat verkot ylös vedestä vaikka vene keikkuukin aalloilla kuin lastu. Pelkoni alkaa kutistua, pahin on ohitse.

Pienen veneen kokka käännetään kohta kotirantaa ja minä jatkan heidän seuraamistaan silmä tarkkana, taikauskoisen varmana ettei heille saattaisi mitään tapahtua, kunhan vain kokoajan, silmää räpäyttämättä, heitä valvoisin. Veneen tullessa aivan likelle rantaa ryntään piilottamaan kiikarit takaisin paikalleen, enhän toki halua jäädä kiinni moisesta, aivan kuin en luottaisi miesten kykyyn selvitä tuommoisesta myräkästä ehjin nahoin. Ja sitten säntään vastaanottamaan venettä. Aallot ohjailevat venettä, pieni moottori ja kapea rantautumispaikka antavat haastetta yllinkyllin. Hyppään rantaveteen ollakseni avuksi, kahden viimekesän vaikutuksesta rannasta on tullut jyrkkä ja hankala liikkua. Aallot kuohuvat jalkojeni ympärillä ja kenkäni, nuo söpöt läpykäs parat eivät välitä vedestä. Koko kesän olen hyppinyt veteen sandaalit jalassa ja nyt tänä kirottuna kertana olin napannut väärät kengät jalkaan. Mutta pääasia on, että vene on saatu rantaan ja miehet hengissä myrskyävän veden keskeltä pois, kengät kerkiää kuivata myöhemminkin, jos niitä enää kannattaa.

Onko se tämä ikä, kun kaikesta tuntuu olevan ikuisuuden kestävä silmänräpäys?